Uuden aallon tulokas
1960-luvun alussa tapahtui sukupolvenvaihdos suomalaisessa elokuvassa. Studiojärjestelmän kaatuessa vanhat konkarit joutuivat siirtymään sivuun uusien tulokkaiden astuessa esiin. Yksi näistä suomalaisen elokuvan ´uuden aallon` ohjaajista oli Risto Jarva, varsinaiselta koulutukseltaan insinööri, mutta siitä huolimatta myös pätevä elokuvataiteenkin alueella.
Jarvan ensimmäinen elokuva, Yö vai Päivä , valmistui niin ikään teekkarien elokuvakerho Montaasin tuottamana vuonna 1962. Siinä toisena ohjaajana toimi Jaakko Pakkasvirta, mies Ylioppilasteatterista. Elokuva oli kokeellinen, puolidokumentaarinen, puolikomediallinen mainoselokuva ulkomaalaisille Suomesta. Jonkinlaisena juonena oli ulkomaalaisen tutkijaprofessorin seikkailut Suomen yöttömässä suvessa. Varsin näppärä elokuva, monet ovat aloittaneet elokuvauransa huonomminkin.
Eräänlaisia harjoitustöitä olivat Jarvan kaksi seuraavaakin elokuvaa, X-paroni (1963) ja Onnenpeli (1965). Edellinen oli yhdessä Pakkasvirran ja Spede Pasasen kanssa ohjaama farssimainen hupailu kahden samannäköisen miehen, paronin ja renkipojan, identiteettien sekoittumisesta muistinmenetyksen johdosta. Elokuva oli myös Speden ensimmäinen sekä ohjaajana, käsikirjoittajana että pääosanäyttelijänäkin. Onnenpeli sen sijaan oli Jarvan varsinainen esikoiselokuva, jonka ohjauksesta hän vastasi yksin. Se oli komediallinen, urbaani rakkaustarina, jossa Jarva etsi omaa tyyliään hioen sen sitten täydelliseksi myöhemässä tuotannossaan.
Seuraava elokuva Työmiehen päiväkirja (1967) sen sijaan oli Jarvan ensimmäinen mestariteos. Elokuva rakkaudesta ja työstä ja elämästä suomessa miehenä ja naisena. Työmiehen päiväkirja kuului siihen suomalaisen elokuvan osallistuvaan kauteen, jossa pyrittiin tarttumaan yhteiskunnan epäkohtiin. Tällaisia elokuvia olivat myös yksityisyrittäjyttä kuvaava Yhden miehen sota (1974) sekä skandaalilehdistöä ja sen lukijoita kritisoiva Kun taivas putoaa (1972), joka loppua kohden muttuu enemmänkin hullun rakkauden melodraamaksi.
Osallistuviksi elokuviksi voidaan lukea myös Jarvan ensimmäinen oma värielokuva Bensaa suonissa (1970) sekä suomalaisittain harvinaiseen tieteiselokuvan läjityyppiin kuuluva Ruusujen aika (1969). Bensaa suonissa käsitteli ralliautoilua ja sen aiheuttamaa vauhtisokeutta. Se oli kylmä kolmiodraama, jossa rakkaus ja seksuaalisuus oli viimeiseen asti esineellistetty. Ruusujen aika puolestaan oli tulevaisuuteen, vuoteen 2012 sijoittuva elokuva ulkoisen hyvinvoinnin turruttamasta Suomesta ja historiallisten tapahtumien, aatteiden sekä inhimillisten kohtaloiden toistuvuudesta.
Risto Jarvan ura päättyi kolmeen värielokuvaan, joista kaksi ensimmäistä, Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) ja Loma (1976) olivat melko lailla puhtaita ajanviete-elokuvia, mukavia ja harmittomia. Mutta kolmas elokuva, Jäniksen vuosi (1977) on yksi Jarvan ehdottomista päätöistä. Tarina mainosmiehestä, joka pakenee kaupunkilaiselämän ahdistavuutta maaseudun, Lapin luonnon rauhaan. Elokuvalla Jarva halusi näyttää kuinka kylmäksi ihminen voi tulla, jos hän menettää kosketuksensa luontoon. Kaupunkielämä johtaa vain pelkkään byrokraattiseen materialismiin. Jäniksen vuosi jäi Jarvan viimeiseksi elokuvaksi, koska hän kuoli auto-onnettomuudessa elokuvan ensi-illan jälkeen vuonna 1977.