Kiista kerronnan keinona
Arnaud Desplechin opiskeli elokuvausta arvostetussa Idhec-koulussa, jossa hänen kurssitovereinaan oli useita nykyelokuvan vaikuttajia. Hänen ensimmäinen oma ohjauksensa oli vuonna 1991 Cannesin festivaaleillakin esitetty La Vie des morts , ontuvia perhesuhteita käsittelevä puolipitkä elokuva, jossa näyttelivät jo monet Desplechinin uskollisista yhteistyökumppaneista, mm. Emmanuelle Devos, Marianne Denicourt ja Emmanuel Salinger.
Vuotta myöhemmin La Sentinelle vahvisti Desplechinin kuuluvuuden ranskalaisen nykyelokuvan kärkijoukkoon. Elokuva on eksistentialistinen vakoilukertomus, joka alkaa, kun nuori lääkäriopiskelija löytää irtileikatun pään ja ryhtyy selvittämään sen tarinaa.
Desplechinin seuraava elokuva jakoi yleisön kahtia innokkaisiin ihailijoihin ja niihin, jotka tuskin koskaan kestivät katsoa kolme tuntia kestänyttä elokuvaa loppuun asti. Päällisin puolin Comment je me suis disputé... (ma vie sexuelle) (1996) on kuin karikatyyri siitä, millaiseksi ranskalainen elokuva helposti mielletään: kyse on joukosta pariisilaisia, korkeasti koulutettuja nuoria, joita erilaiset rakkaus- ja ystävyystarinat yhdistävät, ja jotka tekemisen sijaan puhuvat puhumasta päästyään. Tarinan kerronta on kuitenkin hämmästyttävän sujuvaa ja eri henkilöhahmoista muodostuu, kuten yleensäkin Desplechinillä, erittäin itsenäinen ja kokonaisvaltainen kuva.
Muutaman vuoden tauon jälkeen Desplechin palasi vuonna 2000 valkokankaille elokuvalla Ester Kahn , joka edellisistä filmeistä poiketen oli yhteen hahmoon keskittynyt historiallinen draama, joka sijoittui teatterin maailmaan. Teatterista oli kysymys myös seuraavassa, samoin neljän vuoden tauon jälkeen ilmestyneessä elokuvassa Léo en jouant dans ”La Compagnie des Hommes”. Elokuva pohjautuu Edward Bondin näytelmään ja sisältää fiktion ohella myös videokameralla kuvattuja otteita näyttelijöiden harjoituksista jne.
Vuoden 2004 jälkimmäinen Desplechin-elokuva Rois et Reine (engl. Kings and queen) synnytti kiivasta keskustelua. Marianne Denicourt, Deplechinin entinen yhteistyö- ja elinkumppani syytti tätä yksityiselämänsä tapahtumien luvattomasta levittelystä ja vääristämisestä. Minkä verran taiteilijalla sitten on lupa etsiä inspiraatiota läheistensä elämästä? Desplechinin kohdalla aihe on ollut esillä jo aikaisemminkin, sillä Comment... perustui hänen tuttavapiirinsä tapahtumiin ja La Vie des morts hänen perheeseensä.
Kysymykseen tuskin löytyi vastausta, mutta medioissa käsitelty kiista varmisti taiteellisesti erittäin onnistuneen elokuvan yleisömenestyksen.