Kookas

Impressionistimaalari Auguste Renoirin (1841-1919) poika Jean on ranskalaisen ja koko maailman elokuvahistorian jättiläinen, jota käsittelevä tutkimuskirjallisuus voisi varmasti täyttää kokonaisia kirjastoja.

Renoir peri isältään paitsi suuren herkkyyden ja taiteellisen ajattelun, myös huomattavan rahasumman, jolla hän rahoitti huomattavan osan elokuvaurastaan. Renoirin uraa uurtavat teokset saavuttivat vain harvoin yleisömenestystä, eikä hän siksi saanut tuottajilta toivomaansa taloudellista tukea.

Erich von Stroheimin elokuva Foolish wives (1922) teki Renoiriin lähtemättömän vaikutuksen. Eri ammatteja – mm. keraamikko ja sotalentäjä – harjoittanut Renoir tunsi elokuvaohjaajan kutsumuksen heräävän. 1924-1928 Renoir ohjasi mm. Zola-sovituksen Nana (1926) sekä filmit Charleston (1927) ja Tire-au-flanc (1928), joissa ranskalaisen impressionismin henki yhdistyi saksalaisen ekspressionismin vaikutteisiin. Elokuvissa esiintyi usein Renoirin silloinen vaimo Catherine Hessling, jonka nostaminen valkokankaan tähdeksi oli yksi ohjaajan alkukauden uran päämääristä.

Vuonna 1931 La Chienne käynnisti Renoirin uran realistisen vaiheen. Hänen filmeissään esiintyy yhä fantastisia, teatraalisia ja burleskin elementtejä, mutta Renoir valjasti ne kaikki totuuden esilletuomista varten ja luonnollisuuden korostamiseksi. Boudy eli miten välttyä hukkumasta (Boudy sauvé des eaux, 1932), Herra Langen rikos (Le crime de Monsieur Lange, 1935), Gorki-sovitus Pohjalla (Les Bas-fonds, 1936) ja Elämä on meidän (La Vie est à nous, 1936), joista viimeisessä yleinen humanismi kärjistyi selkeäksi poliittiseksi sanomaksi, kuljettivat Renoiria kohti uransa huippua.

Vuonna 1937 valmistu Suuri illuusio (La Grande Illusion) ja kahta vuotta myöhemmin Pelin sääntö (La règle du jeu, 1939), jotka sanoman voimakkuudessa, tyylin hienoudessa ja tekniikan täydellisyydessä löytävät kilpakumppanit vain toisistaan.

Vuonna 1940 Renoir pakeni sotaa Yhdysvaltoihin ja jatkoi uraansa Hollywoodissa. Renoir toivoi samanaikaisesti löytävänsä paikkansa amerikkalaisesta filmiteollisuudesta ja voivansa jatkaa itsenäistä luomistyötään. Haluja oli kuitenkin vaikea yhdistää, mikä näkyy myös eräistä aikakauden elokuvista: This land is mine (1943) ja A salute to France (1944) ovat tilaustöitä ja kärsivät jossain määrin pakotetusta ideologisesta sisällöstään.

1940- ja 50-lukujen vaihteessa Renoir toteutti Intiassa elokuvan The River (Le Fleuve, 1951) ja seuraavana vuonna hän palasi Eurooppaan. Vuoteen 1954 asti hän työskenteli vilkaasti ja ohjasi osan hienoimmista teoksistaan (mm. Kultaiset vaunut , Le Carrosse d’or, 1953), Ranskalainen cancan , French cancan, 1955, Aamiainen ruohikolla, Le déjeuner sur l’herbe, 1959), mutta elokuvatuottajien haluttomuus yhteistyöhön sai hänet pian kääntymään teatterimaailman puoleen yhtäältä käsikirjoittajana, toisaalta ohjaajana. Renoirin viimeiseksi elokuvaksi jäi televisiota varten tuotettu Le Petit théâtre de Jean Renoir (1971). Elämänsä loppupuolella Renoir kirjoitti myös romaaneja sekä muistelmateoksen isästään.

Mikä – muu kuin kriitikkojen yhteen ääneen laulaman ylistyslaulut – sitten tekee Renoirista niin suuren ohjaajan? Renoir kokeili useita eri tyylilajeja ja jokainen hänen kokeiluistaan tuotti jotakin ennennäkemätöntä. Hän oli jatkuvasti askeleen edellä aikaansa ja hänen filminsä antavat esimakua tulevista elokuvasuuntauksista samalla, kun ne kertovat aikakausien vaihtumisesta maailmassa, jossa ohjaaja elää. Renoir oli suuri humanisti, jonka henkilökuvat ovat täynnä selvänäköistä empatiaa. Hän työskenteli usein aikansa johtavien näyttelijöiden kanssa ja ohjasi heitä erinomaisesti. Hänen elokuvansa voi pysäyttää mihin kohtaan hyvänsä. Valkokankaan täyttää jokaisella hetkellä visuaalinen taideteos.