1950-luvun muotoilu Suomessa

Suomalaisen muotoilun myyttinen vuosikymmen

1950-lukua kutsutaan hyvällä syyllä suomalaisen muotoilun kulta-ajaksi, jota varsinkin keräilijät arvostavat. Tällöin luotiin pohja myöhemmälle lähes myyttiselle suomalaiselle muotoiluosaamiselle. Sotien jälkeen oli vallinnut materiaalipula , mutta 1950-luvulla Suomi oli lähdössä kohti yhteikunnallista nousua ja taloudellista vaurastumista. Taiteet, kuten muotoilukin, ovat aina olleet tapa kertoa kansakunnan osaamisesta.

Viisikymmentäluvulle saakka oli puhuttu taidekäsityöstä. Nyt alettiin hakemaan aiemmin käsityöläisiksi leimautuneille muotoilijoille taiteilijan roolia ja asemaa. Taideteollisuuden markkinoinnissa alettiin hyödyntää suunnittelijoiden persoonallisuuksia. Arabian tehtaat toivat markkinoinnissaan näkyvästi esille teollisuushaaransa muotoilijoita nimenomaan taiteilijoina, ei käsityöläisinä. Taiteellinen työ, muotoilu, tuotiin esille yksilöllisenä, vaikka kyse oli pohjimmiltaan teollisesta ja sarjavalmisteisesta tuotannosta. Taiteen olemukseenhan on aina liitetty tietynlainen ainutlaatuisuus, uniikkius. Taiteilijan käden jälki tuli näkyä tuotteissa - olipa valmistusmenetelmä kuinka teollinen tahansa. Ulkomaiset näyttelyt ja kansainvälisinä palkintoina myönnetty tunnustus siivittivät kehitystä. Suomalaisesta muotoilusta alettiin puhua kansallisena osaamisena.

Tapio Wirkkalan lasiteos Kantarelli vuodelta 1946 teki Suomen taideteollisuuden saavutukset kansainvälisesti tunnetuksi 1951 Milanon triennaalinäyttelyssä. On huomattava, että teos oli kuitenkin jo 1940-luvulta. Muotoilu ei ollut pelkkä ulkomainen gloriaa kantava sankaritarina. Arkiesineitä valmistettiin yhtä lailla: Kaj Frank suunnitteli 1950-luvulla arkikäyttöön Kilta -astiasarjan, jonka seuraaja on nykypäivänä paremmin tunnettu Teema -astiasto. Frank onkin pyrkinyt suunnittelemaan jokapäiväisessä käytössä hyvin palvelevia, funktionaalisia astioita, jotka olisivat myös kauniita ja muodikkaita. Lattea arki ja ylevä taide kohtasivat 1958, kun Antti Nurmesniemen emaloitu kahvipannu esineenä kohotti tähän saakka aivan tavallisena arkitavarana pidetyn kahvipannun esteettiseksi muotoilutuotteeksi.

Tunnettuja 50-luvun taidekäsityön, taideteollisuuden, muotoilun tai designin nimiä olivat Kaj Frankin ja Tapio Wirkkalan ohella Rut Bryk, Saara Hopea, Birger Kaipiainen, Toini Muona, Antti ja Vuokko Nurmesniemi, Kyllikki Salmenhaara, Timo Sarpaneva, Mikael Schilkin ja Nanny Still.

Marimekko perustettiin 1951. Värikkäät ja raidalliset Marimekko-kankaat puolestaan edustivat uutta tekstiilisuunnittelua, joka kohosi kansainväliseen maineeseen suunnittelijoinaan Maija Isola jaMarimekon perustaja Armi Ratia. Taiteilijoita työllistäviä teollisuuslaitoksia olivat esimerkiksi Arabia, Iittala, Nuutajärvi ja Riihimäen lasi. Suunnittelijoista monet vakiintuivat näiden tuotantolaitosten palvelukseen vuosikymmeniksikin.

Monet muotoilijoista olivat varsin monipuolisia suunnittelijoita. He eivät takertuneet yhteen aiheeseen, tuotteeseen tai materiaaliin. Saara Hopelta on huonekaluja, lasia ja sisustussuunnitelmia. Alvar Aalto oli pääasiassa ja jo koulutukseltaan arkkitehti, mutta myös huonekalusuunnittelija ja muotoilija. Savoy -maljakko eli Aalto -maljakko on varmasti hänen tunnetuin lasimuotoiluesineensä, joka on tuotannossa edelleen. Jo 1930-luvulla Artek perustettin markkinoimaan Aallon omia taideteollisuusesineitä. Aallon vaimo Aino Aalto (os. Marsio) oli itsekin sisustus- ja designsuunnittelija. Taiteilijapariskunta Antti ja Vuokko Nurmesniemeltä on valaisimia, huonekaluja, keramiikkaa, lasia, kankaita ja kirkkosisustuksia.

Taiteenalan nimestä on ollut erimielisyyksiä: Tulisiko puhua muotoilusta, taideteollisuudesta vai designista? Entinen Taideteollisuusmuseo Helsingissä on nykyään Design-museo.