Viittaukset tekstistä toiseen
Suomen kielen vastine intertekstuaalisuudelle on tekstienvälisyys. Tämä tarkoittaa sitä, että jossain tekstissä viitataan johonkin toiseen tekstiin. Intertekstuaalisuuden muotoja ovat muun muassa sitaatit, jotka ovat enemmän tai vähemmän tarkkoja lainauksia, ja alluusiot, jotka ovat epäsuorempia viittauksia.
Kirjalliset tekstit eivät enää koskaan synny tyhjiöön. Kaikki mitä sanotaan, on syntynyt toisten tekstien vaikutuksessa. Mitään täysin uutta sanottavaa on vaikeaa enää löytää. Intertekstuaalisuus ei rajoitu vain kaunokirjallisuuden sisälle, vaan esimerkiksi elokuvassa voidaan viitata kirjaan ja toisin päin. Intertekstuaalisten viittausten etsimisessä auttaa kirjallisuuden tunteminen. Usein viittaukset osoittavat kirjallisuuden klassikkoteoksiin, mutta myös esimerkiksi kyseisen kirjailijan omaan tuotantoon. Intertekstuaalisista viitteistä voi syntyä pitkä, monia teoksia läpikäyvä ketju.
Tunnettu esimerkki intertekstuaalisuudesta on viittaus Eino Leinon runossa ”Nocturne”: ”En ma iloitse, en sure, huokaa; / mutta metsän tummuus mulle tuokaa, / puunto pilven, johon päivä hukkuu, / siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, / tuoksut vanamon ja varjot veen; / niistä teen”. ”Sydämeni laulu” on Aleksis Kivenruno lopusta, josta lainaan muistin virkistykseksi ensimmäisen säkeistön: ”Tuonen lehto, öinen lehto! / Siell´ on hieno hietakehto, / sinnepä lapseni saatan”. Runo on klassinen elämäntilitysruno, jossa pohditaan elämää ja kuolemaa. Intertekstuaalisen kytkennän löytäminen tuo teokseen lisämerkityksiä.