Maatalouden toistuva vitsaus
Katovuodet olivat suomalaisen maatalouden vitsauksena aina 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka. Erityinen ongelma ne olivat kuitenkin 1600-luvulla toistuessaan usein. Normaaleina vuosina valtaosa Suomesta pystyi tuottamaan viljaa yli oman tarpeen. Pahoina katovuosina viljaa oli kuitenkin tuotava koko maahan.
Taustalla useita tekijöitä
Ilmastollisesti maassamme elettiin tuolloin ns. kylmää vaihetta. Ilmasto-oloiltaan edullinen keskiaika oli vaihtunut vuoden 1570 vaiheilla kylmyyteen ja epävakaisuuteen, mikä ei suosinut hyvää vuodentuloa. Myöhäinen kevääntulo, runsaat sateet, kuivuus ja liian aikainen syyshalla verottivat ankarasti viljasatoa. Joidenkin arvioiden mukaan vain puolet 1600-luvun vuosista olisi ollut hyviä viljavuosia. Nälkävuosien koettelevuutta lisäsivät usein liikkeellä olleet pahat taudit.
Epäedullisen ilmastovaiheen lisäksi katojen yleisyyteen vaikuttivat muutkin tekijät. Kehittymätön maatalous oli helppo haavoittumaan. Tuottavuuden parantamiskeinoja ei juuri ollut, vuodentuloa oli mahdollista lisätä vain kasvattamalla viljelysalaa. Tämä ei kuitenkaan aina onnistunut työvoimapulan takia. Suurvalta-ajan sotien vuoksi parhaassa työiässä olevia miehiä vietiin runsaasti sotaretkille. Maatalous pystyi näin lisäämään tuottavuuttaan lähinnä rauhanaikoina.
Käytetyt viljelyskasvit olivat hallanarkoja. Maatalouteen kuuluivat myös karjankasvatus ja heinänkorjuu. Näillä ei kuitenkaan pystytty torjumaan nälkävuotta. Heinää ei viljelty vaan se koottiin pääasiassa luonnonniityiltä. Lehmät olivat talvella ummessa ja lypsivät vain kesällä. Huonosta ruokinnasta ja rodusta johtuen lehmän tuotto (maito ja voi) oli vähäinen.
Pahimmat kadot
Ankarimmat katovuodet Suomessa koettiin vuosina 1695 – 97. Usean peräkkäisen kadon johdosta satoja tuhansia ihmisiä menehtyi nälkään ja tartuntatauteihin. ”Suurina kuolovuosina” kerjäläislaumat liikkuivat paremmin säilyneille alueille. Heidän mukanaan kulkeutui myös tauteja ja tuhansia henkiä haudattiin nimettöminä joukkohautoihin. Matkoilla kesken uupuneiden ruumiita löytyi myös metsistä ja syrjäteiltä. On arvioitu, että talvella 1696–1697 nälkään ja tartuntatauteihin kuoli lähes kolmannes maan väestöstä. Kuolovuosia on pidetty suurimpana Suomessa historiallisena aikana tapahtuneena väestökatastrofina.
Vuosisadan vaihduttua katovuodet vähenivät, erityisen pahat ne olivat seuraavan kerran vasta vuosina 1722 - 26. Ilmastollisesti lämpimämmän kauden alkaminen 1700-luvun puolivälissä vähensi katovuosien vaikutusta. Kuitenkin huono vuodentulo säilyi koko Ruotsin vallan ajan ongelmana, johon yritettiin varautua esimerkiksi pitäjänmakasiineilla. Niihin alettiin koota 1750-luvulla siemenviljaa, jota voitiin lainata korkoa vastaan katovuoden sattuessa.