Kertomus eksistentialismista
Onko ihminen vain sivullinen tekijä elämänsä kulussa näytellen mitään kyseenalaistamatta sitä näytelmää, joka hänelle on ohjattu? Vai onko jokainen itsensä luoja? Olemassaolon mielettömyys, maailmassa alistuminen, kuolema. Näitä teemoja Albert Camus saa lukijan pohtimaan teoksessaan Sivullinen. Yksinkertainen, pelkistetty kerronta kuvastaa päähenkilön Mersaultin ajatuksia, tyhjää tunne-elämää, elämää, jossa aktiivisuus, haasteet, eteenpäin pyrkiminen ovat turhia käsitteitä. Kunnianhimo, onnellisuus... Ne eivät merkitse todellisuudessa mitään. Sitä paitsi tarkemmin ajatellen Mersault’han ei mielestään ollut onneton, ja se riitti hänelle. Jos on hyvä tässä ja nyt, miksi pitäisi muuttaa elämää, ottaa haasteita, koska mikään ei loppujen lopuksi kuitenkaan muutu?
Sivullisen voi jakaa kahteen osaan paitsi juonen, myös kerronnan tasolla. Ensimmäisessä osassa päähenkilön elämään tunkeudutaan minäkertojan eli Mersaultin itsensä näkökulmasta, jolloin lukija voi ymmärtää Mersaultin ajatus- ja tunnemaailmasta käsin hänen yksinkertaista elämäänsä, välinpitämättömyyden helppoutta, jopa sen välttämättömyyttä ja siihen tyytymistä. Mersault torjuu kaikki normaalisti tunne-elämään vaikuttavat ja sitä horjuttavat tapahtumat, kuten äidin kuolemisen ja Marien kosimisen. Niilläkään ei todellisuuden kannalta ole merkitystä. Hän antaa lukijan ymmärtää kyvyttömyytensä luonnollisiin tunteisiin, hän on umpimielinen, kohtaloonsa alistunut ja, teoksen loppuosaa ajatellen ironista kyllä, siihen jopa tyytyväinen.
Mersault ei kuitenkaan ole ihmisiltä tai elämältä eristäytynyt, vaan rakkaudettomuudessaankin huomaa kaipaavansa naista. Marieta. Onhan hänen elämässään aina ollut nainen enemmän tai vähemmän läsnä, tieto naisesta hänen elämäänsä kuuluvana lisänä, jota varten hän ei kuitenkaan pysty rakentamaan rakkaudella täytettyä uutta tilaa ruumiiseensa. Äidin ja Marien osa Mersaultin elämässä muodostavat jonkinlaisen jatkumon, ja heidän roolinsa muistuttavat ja täydentävät toisiaan. Äitiin Mersaultilla oli välinpitämätön suhde jota osoittaa esimerkiksi se, että Mersault ei muistanut edes hänen ikäänsä. Kuolinpäivä? Samantekevää. Äidin kuoleman jälkeen Marie astuu Mersaultin elämään ja joutuu myös huomaamaan rakastettunsa alistuneisuuden ja tunteettomuuden. Mersault viihtyy Marien seurassa ja ajattelee häntä usein, muttei rakasta häntä.
Ironista on se, että lopulta nainen koituu Mersaultin kohtaloksi. Nainen on se konkreettinen syy, jonka vuoksi Mersault joutuu siihen tilanteeseen, jossa hän lopulta päättää kohtalostansa.
Toisessa osassa kertojan elämää tarkastellaan siihen jollakin tavalla liittyvien henkilöiden fokalisaationa. Juonen mukaan olemme vuoroin vankisellissä, vuoroin oikeussaleissa tai tutkintokuulusteluissa. Teoksen muut henkilöt jäävät lukijalle etäisiksi: heitä kuvataan niukasti, vain joitain luonteenomaisia piirteitä mainitaan.
Kertojan egosentrinen kuvaus- ja kerrontatyyli nostavat teeman selkeästi esille lukijan temmellyskentäksi. Vaikka teoksessa tunkeudutaan syvälle Mersaultin ajatusmaailmaan, ja empaattinen lukija voi ajoittain tuntea jopa pienen sympatian hiukkasen sisimmässään, voiko kukaan silti kokonaan hyväksyä tuota absurdia ihmistä, jonka syyttäjä toteaa olevan vailla mitään tekemistä yhteiskunnan kanssa, ja joka ei kykene tuntemaan ihmissydämen alkeellisimpiakaan reaktioita? Tämä monitasoinen taideteos synnyttää ajatuksia olemisen turhuudesta, maailman välinpitämättömyydestä, yksilön voimasta yhteiskunnallisia systeemejä vastaan sekä ennen kaikkea vastuuta omasta elämästään ja sen elämisestä oikein.