Miten parisuhdeväkivaltaa tulee käsitellä?
Länsimaissa julkaistujen tutkimusten mukaan perheväkivalta koskettaa nykyään jopa kolmasosaa perheistä ja sitä esiintyy kaikissa yhteiskuntaluokissa. Tilastotiedot eivät yleensä kerro ongelman suuruutta, sillä väkivalta koetaan perheen sisäiseksi ongelmaksi ja häpeäksi, jota pyritään salaamaan lähes kaikin keinoin. Ruumiillisen väkivallan rinnalla on vahvasti psyykkinen väkivalta, jota monilla tahoilla vähätellään. Väkivallalla uhkaaminen on yksi sen muodoista ja se voi kohdistua myös omaisuuteen. Väkivallan tekijä on neljässä tapauksessa viidestä mies (avio- tai avomies, isä tai isäpuoli) ja alkoholi on mukana puolessa tapauksista.
Avun hakeminen on vaikeaa niin uhrille kuin tekijällekin ja tilannetta leimaa tuskallinen avuttomuus. Sekä aikuis- että lapsiuhreilla on taipumusta etsiä itsestään syytä tekoon. Teolle keksitään järkeviä selityksiä ja uskotellaan ongelman poistuvan itsestään. Näin kuitenkin käy harvoin. Väkivaltaan sortunut turvautuu siihen helposti uudestaan tuntiessaan olevansa uhattu. Kovasta ulkokuorestaan huolimatta tekijä on kuitenkin harvoin tunteeton kovanaama. Hän tuntee syyllisyyttä, mutta kääntää sen helposti päinvastaiseksi tunteeksi, jossa väkivalta on oikeutettua. Pelko ammattiauttajien tuomitsevasta suhtautumisesta ja kasvojen menetyksestä estää hoitoon hakeutumisen.
Taustalta löytyy monenlaisia tekijöitä. Malli on opittu lapsuudenkodista: tekijä on itse ollut väkivallan kohteena tai kokenut vahvaa alistamista. Tilanne riistäytyy käsistä erilaisten vastoinkäymisten kasautuessa, jolloin kontrolli ja itsehillintä pettävät. Työttömyys tai ongelmat työpaikalla synnyttävät huonommuuden tunteen, josta seuraa pelko puolison arvostuksen ja tuen menettämisestä. Lapsiin kohdistuvan väkivallan laukaisee vauvaikäisen jatkuva itku, pikkulapsen uhmaikä tai varttuneemman murrosikä, joita pyritään hallitsemaan väkivalloin. Väkivalta on tuhoisa yritys saada elämäntilanne hallintaan. Hoitoon tullaan usein liian myöhään. Vahinko on jo tapahtunut, ihmissuhteet ovat rikki ja paluu normaaliin perhe-elämään on lähes mahdotonta. Hoidossa perinteisen perhe- tai parisuhdeterapian teho on rajallinen, sillä hoito on kohdistettava teon tekijään, joka on myös aina viimekädessä vastuussa teostaan. Vastuuta ei saa yleistää koskemaan muita perheenjäseniä. Oman elämäntilanteen kartoittaminen, ihmissuhdetaitojen ja empatian opettelu sekä itsehillinnän kehittäminen ovat taitoja, joita väkivallan tekijän tulisi opetella ammattiauttajan valvonnassa.
Impulssikontrolliongelmiin käytetään myös tiettyjä lääkkeitä kuten serotoniinivalmisteita, jotka soveltuvat hyvin tapauksiin, joissa lisäoireena on synkkyyttä tai depressiota. Epilepsialääkkeenä tunnettu karbamatsepiini on osoittautunut myös tehokkaaksi lääkkeeksi toistuviin raivokohtauksiin. Sitä vastoin rauhoittavat lääkkeet saattavat huonontaa impulssikontrollia eivätkä siten sovellu lääkehoidoksi. Selvää on, että alkoholin käyttö tulisi lopettaa kokonaan, mikäli se on tilanteissa toistuvasti mukana. Nainen hallitsee yleensä tunne-elämäänsä paremmin kuin mies ja osaa käsitellä tunteitaan, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Kannustettuina ja harjoittelemalla myös miehet oppivat puhumaan tuntemuksistaan ja erittelemään niitä positiivisin keinoin. Väkivaltaan ei pidä alistua. Apua tulee hakea mahdollisimman pian. Keskustelu ulkopuolisen asiantuntijan kanssa yhdessä tai erikseen johtaa hoitotarpeen kartoitukseen, jota täsmennetään yksilöllisesti hoidon aikana. Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen ja ratkaiseva askel ja osoittaa vastuunottoa tekemisistä. Hyvä parisuhde ja ydinperhe ovat kalleinta omaisuuttamme, mutta eivät itsestäänselvyys. Niiden eteen tulee jatkuvasti tehdä työtä.