Tunnettu rikosromaaneistaan
Tuottelias Mauri Sariola (1924-1985) julkaisi kirjan tai kaksi vuodessa. Monet niistä ovat tulleet käännetyksi tai filmatuksi. Parhaiten Sariola tunnetaan rikosromaaneistaan, joissa rikoksen motiivi on lähes aina raha. Halveksittavan pikkuporvarillisuuden yläpuolelle opettajasukuun syntynyt Sariola asettaa hyvät ja pahat poikkeusyksilöt. Sodassa kunnostautuneita arvostetaan, Lappia romantisoidaan ja turistimatkoja tehdään runsaasti.
Sariolan tunnetuin hahmo on rikostarkastaja Olavi Susikoski, sivistynyt ja joka suhteessa esimerkillinen mies. Susikoski esiintyy jo esikoisteoksessa Laukausten hinta (1956), jossa uhri on kohtalonsa ansainnut ja rikollisen lainvastainen teko moraalisesti oikea. Asetelma toistuu joissakin Sariolan myöhemmissäkin teoksissa.
Viidentenä Susikoski-romaanina ilmestyt Kohtalokas Itämeren-risteily (1958) merkitsi muutosta Sariolan tuotannossa. Aikaisempien teosten realistinen ihmiskuvaus muuttui karkeasti luonnostelluiksi tyypeiksi ja turhan sanahelinän osuus kasvoi. Sariola kyllästyi Susikoskeen jo 1960-luvun alussa, mutta kirjoitti silti tästä lukijoiden suosimasta rikostarkastajasta yli kolmekymmentä kirjaa. Onnistuneimpia viimeisistä Susikoski-romaaneista ovat Susikoski virittää ansan (1974) ja Enkeli lumessa (1975).
Romaanissa Lavean tien laki (1961) Sariola esitteli uuden sankarin, elämään rennosti suhtautuvan asianajajan Matti Viiman. Sen ranskannos Un printemps finlandais toi Sariolalle Prix du roman d’aventures -palkinnon (1969). Viima on päähenkilönä kolmessa ja sivuhenkilönä kahdessa muussakin teoksessa. Muut Viima-romaanit eivät yltäneet esikoisen tai toisena ilmestyneen Hurjan pojan kodin (1962) tasolle.
Vuoteen 1966 saakka Sariola työskenteli kirjallisen uransa ohessa myös Helsingin Sanomien rikos- ja oikeustoimittajana. Toimitusmaailman jättämisen aikoihin kirjallisen tason laskusta syytetty Sariola julkaisi Esko Laukon salanimellä kirjoitetun teoksen Tohtori Viitasen tapaus (1966). Uusi salanimi pakotti panostamaan laatuun. Ensimmäiset Laukkona kirjoitetut teokset olivatkin onnistuneita. Sitä vastoin viidentenä ilmestynyt Sen yli vain käy tuuli viheltäin (1969) sai plagiointisyytteen. Viimeisenä Laukkona kirjoitetuista romaaneista ilmestyi Kuoleman lotossa kuusi oikein (1974).
Vuodesta 1957 alkaen Sariola julkaisi muitakin kuin rikosromaaneja. Sodan kokeneen Sariolan kiinnostus historiallisiin ja erityisesti sotahistoriallisiin aiheisiin näkyy muun muassa teoksissa Armeija piikkilankojen takana (1970) ja Kolmannen valtakunnan kuningatar (1972).
Ylioppilasromaaneissaan (esim. Joka tuuleen kylvää... , 1957) Sariola hyödynsi opiskeluaikaansa kokemuksia lainopillisessa tiedekunnassa. Isänmaan parturit (1958) on poliittinen satiiri, Ei loitsu eikä rukous (1959) lääkäriromaani ja Totuus on armoton (1960) oikeudenkäyntiromaani. Omaelämäkerrallisia teoksia ovat Suruton Sariola (1976), postuumi muistelmateos Nuoruuden komentosilta (1985) ja päiväkirjat (1986-1987).