Yleistä taiteesta: Op-taide

Op-taide on lyhennys sanasta ”optical art” (optinen taide). Termi tuli käyttöön 1960-luvun puolivälissä, ja sillä viitattiin geometrisiin abstraktioihin. Niissä käytettiin hyväksi tietoa ihmisen näköhavaintoon liittyvistä ilmiöistä, kuten liikkeen ja tilan illuusioista.

Taidesuunta kiinnostui erilaisia näköharhoja luovista keinoista, kuten värisevät, sykkivät tai vilkkuvat kuviot, joiden tarkoituksena oli häiritä näköhavaintoa luomalla voimakas näköärsyke ja hämätä silmää. Havainnon epävakaisuuksien säilyttämiseksi op-taiteessa ei käytetty esittäviä aineksia vaan suosittuja olivat geometrisen selkeät muodot. Useat op-taiteen käyttämät keinot löytyvät havaintopsykologian oppikirjoista ja tutkimuksista.

Tunnetuin op-taiteen pioneeri oli

Victor Vasarely , joka alkoi tutkia optisia efektejä 1930-luvulla. Koska monet hänen töistään loivat liikeilluusioita, hän nimitti teoksiaan kineettiseksi taiteeksi. Muita op-taiteen tunnettuja nimiä ovat israelilainen

Agam, Jesus Rafael Soto sekä

Bridget Riley. Suomessa

Sam Vanni oli ensimmäisiä op-taiteen käyttäjiä. Op-taiteen tutkimuksellisesti suuntautunein ryhmä oli vuonna 1961 taidegalleristi

Denise Renén perustama Groupe de Recherce D’Art Visuel. OP- taiteesta ja kineettisestä taiteesta käytettiin myös italiankielistä nimeä arte programmata.