Biografinen kirjallisuudentutkimus
Mitä on biografinen kirjallisuudentutkimus?
Biografinen kirjallisuudentutkimuksen suunta syntyi 1800-luvulla, kun ranskalainen filosofi Hippolyte Taine sovelsi positivismin ja romantiikan suuntausten keskeisiä periaatteita kirjallisuudentutkimukseen. Tainen oppien mukaan vain aineellista ja näkyvää tulisi tutkia ja jättää kaikki abstrakti kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle. Tainen mukaan abstraktit asiat kuten sielu pystytään selittämään ulkoisten asioiden avulla, ja kirjallisuudentutkimuksessa tämä merkitsi sitä, että tutkijan on tunnettava kirjailijan tausta läpikotaisin pystyäkseen tulkitsemaan tätä. Tainekin oli kuitenkin sitä mieltä, että abstrakteista seikoista olisi otettava huomioon kirjailijan luovuus: jokainen kirjailija on persoonallinen, luova yksilö.
Biografismi tuli tunnetuksi Tainen oppeja muunnellun Wilhelm Schererin myötä. Kun Tainen pääkäsitteet olivat olleet rotu , ajankohta ja ympäristö , Scherer muunsi ne käsitteiksi peritty , eletty ja opittu , eli teki painopisteestä ihmisen itsensä, hänen psykologiansa ja biologiansa. Scherer opetti, että kirjailijan itsensä tarkkaileminen ei riitä, vaan on otettava selville hänen koulutaustansa, sukulaisuussuhteensa ja aiemmat tapahtumat. Edelleen on analysoitava niitä yhdessä kirjailijan tapojen ja piirteiden kanssa ja etsittävä yhteyttä niiden välillä. Biografistin tehtävänä on selvittää, miten kansan sielu näyttäytyy teoksissa. Kun psykologia sai jalansijaa 1900-luvun vaihteessa, biografinen kirjallisuudentutkimus alkoi entistäkin enemmän tutkia kirjailijaa psykologisena olentona ja ulkopuoliset seikat jäivät mitättömiksi. Lähtökohtana oli nyt, että kirjallisuus on kirjailijan itseilmaisua ja täten kirjallisuus on tavalla tai toisella aina omaelämänkerrallista. Teosta ja sen sanomaa tutkitaan aina kirjailijan persoonallisuuden, elämän ym. avulla, ei varsinaisesti teoksena. Tällä tavoin biografisesta kirjallisuudentutkimuksesta tulee biografista eli omaelämänkerrallista.Biografisen kirjallisuudentutkimuksen on sanottu olevan liian suppeaa: se ei esim. ota huomioon sitä, että teoksessa saattaa olla poliittista tai aatteellista sanomaa, vaan tutkii teosta vain kirjailijan elämän kannalta. Juuri tässä se eroaa muista kirjallisuudentutkimuksen suuntauksista, jotka jollakin tavalla tutkivat kirjailijaa itseään.