Sillä mitä kuulet, on merkitystä

Ihmisellä on kyky toimia häiriintymättä useiden äänien ja melun keskellä. Ainoastaan äänien ja melun voimakkuus koetaan vastenmieliseksi. Yhtä lailla ihmisillä on kyky poimia tiettyjä pistetehosteita useiden äänien joukoista. Saatamme esimerkiksi tunnistaa tietyn henkilön, mainoksen, autonmerkin tai lintulajin kuultuamme sen ”tunnistusäänen” keskellä kaupunkia. Ihmiskorva on näin ollen myös erittäin valikoiva ja tiettyjä huomiopisteitä toisistaan erotteleva.

Äänirajauksella tarkoitetaan akustisen materiaalin valintaa ja muokkausta elokuvateoksen kokonaisuutta silmällä pitäen. Usein puhutaan tietynlaisista ääniympäristöistä, joissa kohtaukset kuvataan. Tiettyyn ääniympäristöön kuuluvat tietyt äänet, joista kokonaisuus koostuu. Esimerkiksi kirkon, kaljajuottolan, jäähallin, koulun tai sairaalan ääniympäristöt eroavat tyystin toisistaan. Emme usein kiinnitä ääniympäristöön juurikaan huomiota, koska tuttujen miljöiden ääniympäristöt otetaan itsestään selvinä. Ainoastaan taiteellisesti kunnianhimoiset tai muulla tavoin erottuvat ääniympäristöt herättävät katsojan toden teolla.

Yksi toimivimmista äänitehosteista on hiljaisuus. Esimerkiksi Roman Rolanskin elokuvassa Inho (1965) on useita huikeita kohtauksia. Yksi näistä on Catherine Deneuven näyttelemän roolihahmon kuvitelma siitä, että hänet raiskataan. Raiskaus ”suoritettaan” vinojen kuvakulmien, voimakkaiden zoomausten ja totaalisen hiljaisuuden keinoin. Carl Theodor Dreyerin elokuva Passion de Jeanne d’ Arc (1928) on katsomiskokemuksena vähintään yhtä unohtumaton kuin on itse elokuvakin. Elokuvaan ei sisälly edes ei-diegeettistä musiikkia tai ääniä, pelkkää kuvavirtaa Jeannen oikeudenkäynnistä ja seurauksista. Ei liene ole olemassa montaa samanalaisen visuaalisen tehon ja runollisen kauneuden sisältävää elokuvaa.

Toinen olennainen on yksittäisten äänien voimakas korostaminen. Leonen Huuliharppukostajan (1968) alkukohtauksia juna-asemalla pidetään äänisuunnittelun mestarityönä. Toinen äänitehosteistaan pakkomielteinen ohjaaja on ehdottomasti Jaques Tati. Hänen elokuvansa ovat samanaikaisesti oivallisen satiirisia kuvauksia yhteiskunnastamme mutta ennen kaikkea hulvattoman hauskoja, nimenomaan pienten asioiden korostamisen takia. Tatin elokuvat eivät ole dialogeiltaan kovinkaan rikkaita, mutta visuaalisesti ja audiovisuaalisesti hyvinkin antoisia ja ajattomia. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on Tatin elokuva Playtime (1965), jossa Tatin näyttelemä herra Hulot yrittää selviytyä modernin maailman keinotekoisuudessa ja paineessa.

Äänirajaus on samalla itsestään selvyys elokuvissa, mutta onnistuessaan se synnyttää unohtumattomia elämyksiä. Kappalevalinnat, kilinä ja kolinat, harhaanjohdattamisen, ristiriitaisten viestien välittämiset, jne. ovat vain muutamia niistä keinoista, joita elokuvantekijöillä on käytettävissään. Ääni ei kuitenkaan koskaan saa olla itsearvoinen ja elokuvassa vain ja ainoastaan sen hienouden tai jonkin muun arvon takia. Loppujen lopuksi, äänisuunnittelussakin kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.