Kuka oli Magritte?
René Francois Ghislain Magritte on kiistatta belgialaisen maalaustaiteen suuria nimiä. Hän syntyi 21.11.1898 Lessinessä, Belgian ranskankielisimpiin kuuluvassa Hainaut´n maakunnassa. Jo 12-vuotiaana hän kävi taidetunneilla ja vuonna 1916 aloitti opinnot Brysselin Academie des beaux-Arts’issa.
Vuonna 1923 Magritte näki jäljennöksen Giorgio de Chiricon maalauksesta Rakkauden laulu , jolla oli kumouksellinen vaikutus hänen uraansa. Työ osoitti hänelle runouden ylivallan maalaustaiteesta ja liikutti hänet kyyneliin. Taulu, jossa oli kuvattu Belvederen kipsipää, kirurgin kumihansikkaat ja vihreä pallo antoi syvän tunteen irrationaalisesta tapahtumasta. Tästä hän ymmärsi maalaamisen voivan ilmaista muutakin kuin maalaamista ja aloitti kuvalliset kokeilut ja reaalimaailman uudelleen järjestämisen.
Uransa alkutaipaleella Magritten töille oli ominaista sekä tyylin että maalausten merkityksen etsintä. Vuoden 1925 aikana syntyivät ensimmäiset maalaukset, joihin sisältyi poeettisen, runollisen idea. Eräs niistä, Eksynyt ratsastaja oli aihe, johon hän palasi usein myöhemminkin.
Surrealismin vaikutusSyksyllä 1926 Magritte muodosti taiteilijaystäviensä kanssa Belgian surrealistiryhmän ydinjoukon ja muutti Ranskaan, jossa osallistui surrealistien toimintaan. Aktiivisuudestaan huolimatta hänen töitään ei esitetty Pariisin surrealistien näyttelyssä ja vähitellen suhde ryhmän jäseniin huononi ja Magritte palasi takaisin kotimaahansa.
Yhteys surrealisteihin jatkui kuitenkin epäsäännöllisesti eikä Magritte enää hyväksynyt heidän ajatuksiaan ja menetelmiään yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin. Jotkut menetelmät kuten ennalta harkitut unet, huumeet ja magia olivat vastenmielisiä, ja hän väsyi lopulta ryhmänsä metafyysisten pohdintojen täyttämiin kokouksiin ja katkaisi välinsä surrealisteihin polttamalla kaikki taidesuuntaan liittyvät kirjeensä, lentolehtiset ym.
Magrittelle maalaaminen oli keino ilmaista meta-todellisuutta, joka kohottaisi tietoisuutemme fenomenaaliseen maailmaan. Hän viittasi siihen mysteerinä, josta oli mahdoton puhua. De Chiricon löytämisen jälkeen Magritte etsi systemaattisesti hämmentävää poeettista vaikutusta, joka vastaisi Lautréamontin kahden toisilleen etäisen esineen satunnaista kohtaamista. Tästä puhuttiin rehabiloimisena eli ympäristöstään vieroitettuna esineen tarkoitusta ei enää tiedetty ja tämä saattoi herättää piilevän elämän objekteissa. 1930-luvulla Magritte kehitteli uutta metodia, jonka uskoikin löytäneensä unen avulla. Metodin tuloksena hän pyrki luomaan kuvia, joiden olemassaolo ei riippuisi tiedostamme ja ideoistamme. Esimerkiksi sateen probleema johti näkyyn, jossa sateisen maiseman pohjalla on valtava myrskypilvi.
Magritte ei yleensä puutu yksittäisiin identiteetteihin, vaan hänen kuvansa muodostuvat dialektisesta prosessista, joka perustuu universumin epävakaata ja siten määrittelemätöntä luonnetta vastaavaan paradoksiin. Magritten kuvien perusdynamiikka riippuu mahdollisuuksien ja potentiaalisuuden vapaan kentän hyväksikäyttämisestä silloin, kun ne ovat ulkopuolella normaaliksi kutsuttua järjestelmää.
Magritte ei tyytynyt maalaamaan vain näkemäänsä, vaan tahtoi maalata mitä ajatteli. Hän katsoi ennen kaikkea, mitä on maalattu eikä kuinka on maalattu. Hänelle runous kuvasi inspiroitunutta ajatusta ja maalaamisen taide oli kykyä kuvata elementeillä. Magritte tunnustautui utopistiksi ja pyrki muuttamaan maailmaa ja elämää paremmaksi. Poeettisella tavalla hän pyrki hätkähdyttämään meitä niin, että pääsisimme irti piintymyksistämme. Hänellä oli poikkeuksellinen huumorin ja ironian lahja ja moni taulu poeettisen shokin rinnalle toi hyvän tuulen puuskat.