Onko kuvataidealalla työttömyyttä?
Kuvataiteilijan ammatti on sosiaaliturvan sääntöjen viidakossa outolintu, jota tuntuu olevan hankala määritellä ja kontrolloida. Sen suhteen työttömyyden ongelmat ovat joskus suhteettoman suuret, kun joudutaan sovittamaan yhteen yhteiskunnan säännöt, kuvataiteilijan ammatin epäsäännöllisyys ja työn luonne, joka ei vastaa mitään muuta olemassaolevaa työtä.
Työttömyysturvaa laskettaessa kuvataiteilijan katsotaan olevan yrittäjän asemassa oleva henkilö, sillä hänellä ei usein ole vakituista työnantajaa, eikä monessa tapauksessa työnantajaa ollenkaan, jos hän on aiemmin toiminut vapaana taiteilijana ja saanut tulonsa töidensä myymisestä. Koska kuvataiteilijat joutuvat maksamaan arvonlisäveroa myymistään töistä, heidän on käytännössä pakkokin toimia yrittäjänä. Aloittavaankin taiteilijaan, joka ei vielä ole ehtinyt tällaiseen vakaampaan työtilanteeseen, suhtaudutaan myös kuten yrittäjään. Tämä on jonkinlainen ristiriita, kun otetaan huomioon, ettei kuvataiteen kentällä kaupallisuutta ole perinteisesti pidetty valtavassa arvossa. Sitä paitsi taloudellinen menestys jää monen taiteilijan kohdalla unelmaksi, sillä Suomen taidemarkkinat ovat pienet.
Kuvataiteilijoiden koulutuspaikat ovat viime vuosien aikana lisääntyneet. Tämä saattaa olla yksi syy kuvataiteilijoiden työllisyystilanteeseen. Varsinainen taidekoulutus ei kuitenkaan takaa kuvataiteilijalle varmaa työnsaantia ja toimeentuloa, vaikka parantaakin mahdollisuuksia. Melkein puolet kuvataiteilijoista ansaitsi vuonna 2000 alle 10 000 euroa vuodessa, ja kolmasosa oli ollut jossain vaiheessa vuotta työttömänä. Tulevan kuvataiteilijan kannattaa varautua siihen, että hän saattaa joutua elantonsa eteen tekemään muutakin kuin taiteellista työtä. Freelancerina työskenteleminen on kuvataidealalla yleistä, mutta freelancer-työn ja työttömyyden yhteensovittaminen vaatii kärsivällisyyttä ja nokkeluutta sekä viranomaisilta joustavuutta. Tässä suhteessa työttömyysturvajärjestelmän tulisi kenties kehittyä.
Suuri osa kuvataiteilijoista toimii vapaina taiteilijoina. He tekevät usein tai silloin tällöin sivutöitä tai saavat välillä apurahaa. Palkkatulot vaihtelevat paljon, ja vuoden aikanakin vaihtelua voi olla runsaasti. Toisinaan tilaustöitä voi olla paljon ja toisinaan taas ei yhtään. Tällainen välillä työtön, välillä työssä -elämä asettaa vaatimuksia niin elämänasenteen kuin työttömyysturvankin suhteen.
Suomessa kuvataide koetaan kansallisen kulttuurin kannalta merkittäväksi asiaksi. Meillä on tämän takia kansainvälisesti vertailtuna varsin hyvä apurahajärjestelmä. Apurahoja voi hakea valtiolta ja joiltakin yksityisiltä säätiöiltä, ja suuri osa saa jossain vaiheessa uraansa jonkin suuremman apurahan, kuten 1-, 3- ja 5-vuotisapurahan. Nämä takaavat taiteilijalle välttämättömän toimeentulon ja auttavat saamaan keskittymisrauhan työlle, mikä ei välttämättä ole yhtä helppoa freelancerille, jonka on sovitettava työnsä kanssa yhteen mahdolliset työttömät kaudet. Apurahakauden päätyttyä on tietenkin mahdollista yrittää hankkiutua uuden apurahan nauttijaksi.
Kuvataiteilija on siis ammatti, jossa työttömyys on arkipäivää useille ammattiryhmän edustajille. Taloudellisissa ongelmissa edes ammattijärjestön jäsenenä olevaa kuvataiteilijaa eivät valitettavasti auta liiton työttömyyskassat, sillä esimerkiksi Suomen Taiteilijaseuralla sellaista ei ole. Syynä tähän on varojen puute. Koska työttömyyttä on melko paljon, tämä on aivan ymmärrettävää. Järjestöt tasapainottavat puutetta tukemalla aktiivisesti jäsenten työllistymistä ja erilaisia koulutusmahdollisuuksia, mm. pitämällä yllä huokeahintaisia, yhteisiä työskentelytiloja, välittämällä työhuoneita, järjestämällä kilpailuja ja informoimalla taidemaailman jatkuvasta tapahtumavirrasta, kuten näyttelyistä, residenssiohjelmista, apurahojen hakuajoista ja muista työtä tarjoavista tilaisuuksista ja katselmuksista. Työttömälle kuvataiteilijalle on tärkeää pysyä kosketuksissa ammattinsa edustajiin ja taiteelliseen toimintaan.