Lauluja irtoripsistä ja ihmisyydestä
Proosaruno näyttää proosalta ja voi käyttää melko arkista kieltä, puhua arkisista asioista, arkisella itseironialla. Niin kuin Anja Erämaja tekee esikoiskokoelmassaan Laulajan paperit (2005). Mutta silti kyse on runoudesta, hyvästä sellaisesta. Runous ei edellytä jalustalle nostettavaa ylevyyttä eikä helvetillistä pahuutta. Kyse on hetkistä ja oivalluksista. Ja siitä kuinka tavallisesta tulee ihmeellistä ja joskus toisin päin.
Elämä, jota Erämaja kuvaa, ei tosin ole ihan tavallista, sillä runon minä, kuten Erämaja itsekin, on laulaja. Hän on esiintyvä taiteilija, joka tuntee tekoripset, valitsee peruukit, esiintymisasut ja jopa oman nimensä. ”Hyvä on, olkoon nimeni Mercedes , jos kerran Merja Sormunen tökkii.”, toteaa runon minä heti kokoelman alkulehdillä. Esiintymisen vauhdikkaan maailman kääntöpuolella on arki. Silloin ei voi rakentaa fantasiaminää, vaan joutuu kohtaamaan päivät ja itsensä ilman meikkiä, paljaana.”Päivisin en vaivaudu. Menen nostamaan rahaa naama paljaana, siinäkin on riskinsä. Kerran humalainen pysäytti ja kysyi mikä minä olen. Minäkö? Tulin kotiin ja katsoin korteista: ristikutonen.” Naisen identiteetti näyttäytyy Erämajan runoissa monimutkaisena, monipuolisena ja muuntautumiskykyisenä, sanalla sanoen todenmukaisena. Runon minä ei kuumeisesti etsi minuuttaan, vaan löytää sen ikään kuin sattumalta aina uudestaan erilaisena. Ehkä vanhempana, ehkä viisaampana.
Naisellisen ehostamisen koko arsenaali ja naisen ulkomuotoon liittyvät naamiaiset ovat kokoelmassa koko ajan läsnä. Samaan naisten töiden listaan voi liittää siivoamisen, ruuanlaiton, kodinhoidon ja itsehoidon. ”Viikkaan, nuolen lasit puhtaaksi, tyhjennän plafondista kuollet kärpäset. Jumppaan, jätän jumppaamatta, venytän itseni mittoihin. Voitelen kädet, jalat, otan kipon, kassin, kypsyn, lähden marjastamaan.” kerrotaan runossa ”Kaikkivoipa marjastaja” Naiseuden kuvauksessa on feminiininen ote, joka antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia nykynaisten tilannetta. Turhamaisuus ei ole kirosana, se on jopa välttämättömyys, mutta toisaalta jatkuvat naisiin kohdistuvat vaatimukset (omat ja muiden) näyttäytyvät runoissa myös koomisina ja säälittävinä. Myös kiire ja pakonomainen suorittaminen, suomalaisen naisen kaikkivoipuus, tehdään kyseenalaiseksi. Runon minä jättää muiden hössötyksen ja sovinnaisuuden omaan arvoonsa. Runossa ”Lepo” kerrotaan: ”Suomalainen siivoaa 54 päivää vuodesta. Tunsin naisen joka silitti sanomalehtensä. Minun ei tarvitse. Makaan sängyllä ja investoin itseeni”. Runoissa ”Vaihdan alaa” ja ”Tahdon pikakirjoittajaksi” on luettavissa myös hienoista kritiikkiä nuorille naisille tyypillistä pätkätyöongelmaa kohtaan.
Suuret, vaikeat asiat rinnastuvat vaivattomasti niihin pieniin asioihin, jotka, kuten sanonta kuuluu, tekevät elämästä elämisen arvoisen. ”Meno”, yksi kokoelman vaikuttavimmista runoista, kuvaa lakonisesti avioliittoa. Naimisiin runon minä päätyy, kun jää bussista oikealla pysäkillä ja kääntyy eri suuntaan kuin muut. Jotain sinistä tarjoaa ”pulkanrepale”, joka ”on jäänyt vesirajaan, loistaa sinisyyttään kuin lemmikkikimppu.” Naimisissa olo on tavallista: ”Tehdään spagettikastiketta, hankitaan kuplamuoviin pakattu valokuvateos. Muovin poksauttelu on hauskaa.” Ero tulee samalla varmuudella kuin kaikki muutkin puuhat: ”Elokuussa huomaan seisovani keskellä keittiön lattiaa. Hanasta tulee vettä, kanasta muna. Käärin pyyhkeeseen äidiltä saadun kotilon, sen josta kuuluu kohinaa. Vedän sandaalit jalkaan, lähden naimisista. Sanon meneväni maauimalaan.”
Arkisen realismin sekaan Erämaja ujuttaa kuitenkin fantasian hetkiä. Sanat vaeltavat kauas viikon siivousprojekteista ja ihmissuhteista metsiin, vieraisiin kaupunkeihin, tarinoihin ja ennen kaikkea lauluun. Laulaminen on runon minälle fyysinen tila, pakopaikka ja kulkuväline. Laulamisen tekniikkaa ja esitysten dynamiikkaa kuvataan tarkasti, eläytyen ja energisesti.
Kokoelman nimi, Laulajan paperit , kuvaa hienosti kirjaa kokonaisuutena. Paperit voivat merkitä lopullista saavutusta, opiskelun päätteeksi saatua todistusta, mutta toisaalta paperit ovat niitä, jotka ovat aina sekaisin, joita pitää järjestellä, joita ei löydä tarvittaessa. Sama kaksijakoisuus valmiin ja keskeneräisen välillä luonnehtii runon minää. Hän pukeutuu aina uusiin asuihin, on ”koira- ja kissaihminen, housu- ja hameväkeä.” ja kirjoittaa nimensä ”jokaiseen adressiin, puolesta ja vastaan, peruukissa ja ilman”. Runoissa on samaa kaksijakoisuutta: vaikka ne ovat näennäisen keveitä ja humoristisia, niissä on asiaa. Sekä runoista että maailmasta.
Anja Erämaja: Laulajan paperit , 2005