Euroopan taiteen perusta muovautuu renessanssikaudella

Renesanssikauden vaiheet

Renessanssi, merkitsee sanana uudelleensyntymistä. Kauden piirteet tulevat esille erilaisina ajan ja paikan vaihteluissa, mutta yleisesti voidaan puhua 1300-luvulla hiljalleen alkaneesta ja varsinkin vuodesta 1415 aina 1600-luvun alkuun saakka jatkuneesta historiasta. Kausi ei ollut yhtenäinen. Renessanssi tavataan jaotella varhaisrenessanssiin , loistokauteensa täysrenessanssiin ja manierismin loppukauteen, joka omana aikanaan nähtiin taiteen rappeutumisena. Italiankielisin termein puhutaan trecentosta , quattrocentosta ja cinquecentosta. Vaikka renessanssin Euroopassa luotiin arvokas kulttuuriperintö, silloin myös sodittiin. Ranska valloitti alueita Pohjois-Italiasta ja 1527 Kaarle V:n joukot hyökkäsivät Roomaan. Ryöstely aiheutti taiteellisen kulttuuriomaisuuden tuhoa. Ajankohtaa kutsutaan sacco di Romaksi. Renessanssi päättyi vähitellen manieristiseen loppukauteensa ja barokkityylin tuloon.

Euroopan taidekeskukset

Maantieteellisesti merkittävin jako tehdään Italian ja Alppien pohjoispuolen renessanssiin. Jälkimmäisellä tarkoitetaan kehitystä Alankomaissa ja Saksassa. Italia oli 1400 -1500 –luvuilla jakautunut pikkuvaltioihin ja esimerkiksi Rooma, Firenze ja Venetsia kilpailivat keskenään. Hallitsijoille, katolisen kirkon paaveille sekä varakkaille pankkiireille ja kauppiaille taide oli keino osoittaa oma paremmuus. Taiteensuosijat, kuten Medicin suku ja Sforzat , tilasivat taiteilijoilta paljon teoksia kaupunkipalatseihinsa ja maaseutuvilloihinsa. Andrea Palladio oli maaseutuvillojen tunnetuin arkkitehti. Vaikka valtiot kilpailivatkin, samat taiteilijat saattoivat liikkua valtiosta toiseen. Michelangelo rikastutti taiteellaan keskenään kilpailevia Firenzeä ja Roomaa. Eivätkä kaksi muutakaan täysrenessanssin mestaria, Rafael tai Leonardo , pysyneet paikallaan.

Ihmiskuva

Renessanssikauden ihmiskuvan ihanne oli humanistinen, jumaluuden ohella järkeensä luottava taiteilija- ja tiedenero. Esimerkiksi Leonardo oli paitsi aikansa suuri taiteilija, myös keksijä, tiedemies ja insinööri. Hän kehitti lentolaitteita ja koneita, mutta myös uuden pehmeän tekniikan, sfumato , käsitellessään maaluksessa valojen ja varjojen rajoja.

Antikvarianismi ja kuva-aiheiden valinta

Antikvarianismi , kiinnostus antiikin elämään ja taiteeseen oli muodissa, varsinkin kun Roomassa oli tehty merkittäviä arkeologisia kuvanveistoslöytöjä. Merkittävin niistä, Laokoon , josta ei ollut tähän mennessä löydetty kuin kirjallisia dokumentteja, kaivettiin päivänvaloon 1506. Antikvarianismi vaikutti luonnollisesti taiteilijoiden aihevalintoihin. Laokoon on nykyään nähtävillä Vatikaanin museossa ja kipsijäljennös siitä on esillä Helsingin yliopiston vanhassa päärakennuksessa.

Keskiajan päättyminen

Keskiajan kuvaamistapa muuttui, kun Giotto oli 1300-luvun alussa Padovan Scrovegni-kappelin freskoissaan kuvannut ihmisiä inhimillisinä, tunteineen eikä enää käyttänyt arvoperspektiiviä , jossa korkea-arvoisin henkilö esitetään kuva-alan suurimpana hahmona. Keskiajan pelkkään pintaan keskittyvä maalaustapa muuttui Giottolla pituuden ja leveyden lisäksi syvyyden eli tilan kuvaamiseksi, mikä nyt oli uutta. Henkilöt olivat hahmoja, joita katsoja kuvan ulkopuolelta katsoi - keskiaikaisten maalausten hahmot olivat tähyilleet pikemminkin kuvasta poispäin ja olleet ympäröivän maailman tarkastelijoita.

Perspektiivi kuvaan mukaan

Renessanssikausi on Euroopan taidehistorian kannalta yksi keskeisimmistä, sillä silloin kehitettiin perspektiivisen kuvaamisen perusta. Masaccio esitti lähes illusorisen perspektiivin maalauksessaan Pyhä Kolminaisuus noin vuonna 1427 ja Leon Battista Alberti esitteli renessanssin taideteorian perustan teoksessaan Della Pittura 1435 (suom. Maalaustaiteesta). Piero Della Fransesca määritteli perspektiiviopin matemaattisesti. Maailmaa kuvattiin nyt ensimmäistä kertaa sellaisena, kuin miltä se ihmissilmälle todellisuudessa näyttää. Kuvasta tuli ”ikkuna maailmaan”. Taide ja tiede alkoivat kulkea käsi kädessä.

Taidehistoriallisia elämänkertoja

Taidehistorioitsijoista ”ensimmäinen”, Giorgio Vasari , kirjoitti 1550 aikansa taiteilijoista kertovan merkittävän teoksensa Le vite de´più eccellenti pittori, scultori e architettori (suom. Taiteilijaelämänkertoja). Hän näki, että taiteen kehityksessä näkyisivät syntymä, kasvu- ja kukoistuskaudet. Vasari oli firentzeläinen ja itsekin taiteilija.

Leonardon mestariteokset

Renessanssi synnytti maailmanhistorian ehkä kaikkein kuuluisimmat taideteokset: Kukapa ei tuntisi Leonardon Mona Lisaa (1503-6) tai Pyhää ehtoollista (1495-98). Maalaustaiteen asema samalla kohosi taiteiden hierarkiassa. Taiteilija ei ollut enää pelkkä käsityöläinen eikä maalaaminen mekaaninen taito ars mechanica , vaan vapaa taide, ars liberalis. Mutta vaikka mestarit olivatkin mestareita, he käyttivät työskentelyssään apulaisia, jotka työstivät maalausten ”vähempiarvoisia” kohtia kuten taustojen maisemia.

Michelangelo

Michelangelo (Buonarroti) oli renessanssin toinen keskeinen suuruus. Tunnetuimpina töinään hän maalasi Vatikaanin Sikstuksen kappelin kattofreskot ja suuren seinämaalauksen Viimeinen tuomio (1534-51), suunnitteli Pietarinkirkon arkkitehtuuria ja kupolin, veisti kuvapatsaita kuten Daavidin (1501-04). Kattofreskossa maalaus Aadamin luominen , jossa Jumalan ja Aadamin sormet koskettavat toisiaan, on painokuvina ja populaarikuvastoon lainattunakin levinnyt maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Kattomaalukset kertovat Raamatun tarinoita valon ja pimeyden erottamisesta alkaen aina Nooan juopumukseen saakka.

Raphael

Michelangelon työstäessä Sikstuksen kapplia Raphael (Raffaelo Santi) maalasi samoihin aikoihin paavien kirjastoon, Stanza della segnatura , useamman freskon. Ateenan koulu on aiheeltaan renssanssikaudelle tyypillisesti antiikin aikaa kuvaava. Fresko kuvaa filosofiatiedettä. Toinen fresko, Disputa , kuvaa teologiaa. Lakia ja runoutta kuvaavat omat maalauksensa samassa kirjastossa. Ateenan koulun henkilöistä Herakleitoksen kasvot muistuttavat erehdyttävästi Michelangelon ja Platonin Leonardo daVincin kasvokuvia.

Tizian

Tizian (Tiziano Vecellio) vaikutti Venetsiassa ja hänen maaluksissaan oli oma tyypillinen punainen värinsä: sävy, jota kutsutaan nykyäänkin tizianinpunaiseksi. Titzianin värinkäsittely on ollut esikuvallinen myöhempienkin aikakausien maalareille.

1400-Luvun renesanssitaiteilijoita

Leonardo, Michelangelo ja Raphael olivat täysrenessanssin mestareita. 1400-luvun keskeisiä taiteilijoita olivat monet muutkin kuten Fra Angelico , Piero Della Francesca, Sandro Botticelli ja Andrea Mantegna , muun muassa.