Millainen on romantiikan ajan taidekäsitys?
Romantiikan taiteen kulta-aika ajoittuu 1800-luvun alkupuolelle. Pääasiassa saksalaisen kielialueen ja Britannian taide-elämässä vallinnut aikakausi sai ennen kaikkea runoilijat ja runouden tutkijat liikkeelle, vaikka aktiivista toimintaa tapahtui myös visuaalisen taiteen, erityisesti maalaustaiteen alueella. Musiikissa romantiikan vaikutus ilmeni hieman myöhemmin ja jatkui lähes koko 1800-luvun ajan. Aatteellisesti romantiikka sisälsi monia aineksia, joista eräs vaikuttavin oli saksalainen idealismi. Idealismin mukaan taiteilijaa pidettiin jonkinlaisena näkijänä, jonka keskeinen kyky oli mielikuvitus. Kiinnostus taiteilijasta ihmisenä heräsi ja taideteosta pidettiin ovena taiteilijan sielunelämään.
Romantiikan taiteilijan ajateltiin omaavan profeetallisia ominaisuuksia ja olevan jonkin mystisen salaisuuden, viisauden välittäjä. Taiteilijan katsottiin tajuavan ikuisen olevan ajallisessa ja äärettömän olevan rajallisessa. Taiteilijan uskottiin tavoittelevan ihannetta, joka ylevyyden vuoksi oli lähes mahdoton toteuttaa ja siksi taide olikin klassismiin nähden epätäydellistä ja suhteetonta. Mielikuvituksen avulla taiteilijoiden katsottiin kykenevän saavuttaa tärkeitä totuuksia sen sijaan, että olisivat tyytyneet vain yhdistämään aikaisempaa tietoa tai kokemuksia.
Romanttinen taidekäsitys jatkoi klassismin ajatusta taiteen tiedollisesta ja opettavasta roolista, mutta nyt tieto ei enää merkinnyt yleisiä totuuksia vaan jotakin enemmän kokemukseen ja tunteeseen liittyvää tietoa. Tätä perusteltiin muun muassa sillä, että tunteita ja kokijan reaktioita ei voitu erottaa teoksesta, vaan ne hyväksyttiin osaksi teoksen esteettistä arvoa. Romantiikan taide korosti siis taiteen kykyä tunkeutua pintailmiöiden taakse varsinaiseen todellisuuteen. Tämän ajatuksen voi nähdä seurauksena Platonin ideoiden maailma-käsitystä.
Vaikka romantikot korostivat taiteen tiedollista asemaa, taidetta ei kuitenkaan rinnastettu luonnontieteen kanssa, kuten renessanssissa oli tehty. Luonnontiede pysytteli liiaksi pintailmiöiden tarkastelussa, kun taas taiteella ajateltiin olevan syvemmälle ulottuva tavoite.