Mitä on realismi taiteessa?
Realismin synty ja tavoitteet
Taidehistoriassa realismilla tarkoitetaan yleensä romantiikan ja symbolismin välistä 1800-luvun kuvataiteen ja kirjallisuuden suuntausta. Tunnusomaista on voimakas romantiikan ja idealismin vastaisuus. Kuvaustyyli ei kuitenkaan ollut realismissa ennennäkemätöntä sillä aikaisemminkin taiteessa oli pyritty kohteen totuudenmukaiseen kuvaamiseen. 1600-luvulla taidekeskusteluissa puhuttiin todellisuuden jäljittelystä mimesiksenä tai imitaationa.
Realismi syntyi yhteydessä 1800-luvun yhteiskunnallisiin ja henkisiin virtauksiin. Näistä voimakkaimmin ajan henkeä kuvastivat vuosien 1830 ja 1848 vallankumoukset Ranskassa. Termi réalisme tuli käytäntöön vuoden 1830 tapahtumien mukana. Vallassa oleva ajatussuunta ”sosiaalinen realismi”, joka toi pinnalle kansan syvät kerrokset ja kovan elämän, vaikutti käsitykseen realismista vasemmalle kallistuvana taidesuuntana. Suosittuja kuvausaiheita olivat muun muassa tavallisen kansan arkielämä ja talonpoikien kaunistelematon raataminen. Myös kurjuutta tai julmia kohtaloita kuvattiin pelkistetysti toisinaan myötätuntoa nostattavalla tavalla.
1833 Gustave Planche teki eron ideoihin ja aistitodellisuuteen perustuvan kuvauksen välillä ja alkoi kutsua realismiksi aistihavainnoista tehtyjä kuvia. Vauhdikkaasti realismiin vaikuttanut maalari Gustave Courbet esitteli 1851 monumentaaliset kuvauksensa työläis- ja talonpoikaisaiheista Kivenhakkaajat ja Hautajaiset Ornandossa. Courbet jakoi Planchen käsityksen puhtaaseen aistihavaintoon perustuvasta taiteesta, ja häntä voidaan pitää realismin vallankumouksellisena taiteilijana. Coubertin taide erosi totutusta akateemisesta taiteesta sekä aiheiltaan että tekotavaltaan ja hänen teokset koettiin usein rumiksi ja vulgaareiksi. Vastoin akateemisena pidettyä taidekäsitystä hän pyrki kaikin tavoin välttämään kohteen valokuvamaista kuvaamista, jota taideyleisö oli vielä tottunut näkemään.
Courbet´n ystävä, taidekriitikko Champfleury nousi julkisuuteen tuomitsemalla taidetta taiteen vuoksi-asenteen ja kehotti korostamaan oman ajan realistista kuvausta taiteessa. Hän yllytti taiteilijoita välttämään fantasiakuvauksia ja abstrakteja ideoita kuten myös sentimentaalisuutta tai tyylittelyä taiteen tekemisessä. Champfleury ja Courbet laativat realismin puolesta julistuksen, jonka keskeinen ajatus oli ”rakkaus aitoon totuuteen” sekä yhteiskuntakriittisen ajatuksen sävyttämä pyrkimys tyypilliseen. Kuten Friedrich Engels kirjoitti 1859, realismi merkitsi tyypillisten luonteiden totuudenmukaista kuvaamista tyypillisissä olosuhteissa. Romaanikirjallisuudessa tämä merkitsi päähenkilöiden edustavan tiettyjä luokkia ja elämää ohjaavaa historiallista liikettä.
Realismi valtakauden jälkeen
Realismi nähtiin paitsi myötätuntoisen tarkkailevana ja puolueettomana ajankohtaisten aiheiden kuvauksena myös osallistuvana todellisuuden kritiikkinä. Jälkimmäistä asennetta vahvistettiin etenkin 1900-luvun sosiaalisen realismin kannattajien keskuudessa. Neuvostoliitossa Stalinin valtakaudella alkunsa saanut sosialistinen realismi kehittyikin juuri 1800-luvun akateemisesta maalauksesta että realismin teoriasta. 1950-luvulta lähtien realismiksi nimitetään usein illusionismia tai representaatioita välttävää taidetta, jolloin teoksen materiaalin tarkoitetaan esittävän vain itseään.