Piet Mondrianin neoplastisismi

Vuonna 1917 alkoi kehittyä neoplastisismi, joka on täysin abstrakti maalaustapa. Moderni maalaustaide yhdistää lateraaliset rajat leveyttäen ja vahvistaa niitä syvyyssuunnassa. Mondrianille luonnollinen muotoiltavuus, luonnollinen pyöreys, eräänlainen ruumiillisuus antaa visuaalisen puhtaasti materiaalisen objektin, kun taas tasaiset pinnat antavat meille seesteisemmän tuntuman alueen. Piet Mondrianin luoma maalaustaide vakuuttaa siten, että malli materiaalisoi maalaustaiteen. Hän täsmentää ja jäsentää muodon rikkomisen ja värin määrittymisen maalauksissa. Värien suhde, (hänen mukaansa materaalien suhde), valkoinen, (tyhjä) näyttää miten hänen systeeminsä toimii. Ostwaldille ja Goethelle värin lisät, valkoinen mukaanluettuna, näyttäytyvät värillisenä valona, täydentävät toisiaan ja näyttäytyvät harmaan värittömyytenä keskivertoarvona yksinkertaisissa väreissä kun sekoittuvat optisesti pyörivälle levylle. Mondrianista lähtien väri esiintyy materiaalina ja värien summa kuin tyhjiönä.

Mondrianin luoma rytmi maalauksissa selittää muotoiltavuuden. Todellisuudessa eri linjojen leveydet aiheuttavat värähtelyn, koska ne sisältyvät identtiseen arvoon, esimerkiksi keltaisessa kentässä tai värien oppositiossa. Pitkittäinen värikenttä ei voi liikkua, jos se on osana sinisen ja punaisen alueita. Stabiili systeemi luo linjojen päällekkäisyyden ja antaa sellaisen vaikutelman. Se johtuu värien päällekkäisasettelusta. Mondrian edusti siis neo-plastisimia ns. ei-esittävää taidetta, joka rakensi tasapainonsa tyhjien tilojen, väripintojen ja viivojen pohjalle. Värien rytmi mahdollistaa muotojen itsenäistymisen ja rakentumisen, joka asettuu dynaamiseksi tasapainoksi taulussa tehden eräänlaisen hierarkian. Se luo myös syvyyden illuusion tilaan.