Ahvenen serkku
Liki koko Suomen alueella sisävesissä ja rannikoiden murtovedessä esiintyvä kiiski on yleisimpiä ja runsaslukuisimpia kalojamme. Kiiski puuttuu ainoastaan pohjoisimman Lapin Jäämereen laskevista vesistöistä. Kiiski hyötyy lievästä rehevöitymisestä ja sietää monenlaisia olosuhteita, mutta se ei viihdy mutapohjaisissa lammissa, joissa ei ole hapekkaita kivikkopohjia. Kiiskeä kutsutaan kansanomaisesti myös nimellä ”rökäs”.
Kiiski on pohjakala, joka ei ilmeisesti kykene näkemään juurikaan pohjan tason yläpuolelle. Saaliinkin se yleensä havaitsee vasta, kun saalis on lähellä pohjaa. kiisken aktiivisuus ajoittuu hämärään ja pimeään. Kiiski näkee hyvin vähässäkin valossa ja kiiskellä on myös hyvin kehittynyt kylkiviiva-aisti. Kiisken ruokalistalle kuuluvat mm. surviaissääsken toukat ja kotelot, vesisiirat, katkat sekä muut pohjaeläimet. Myös muiden kalojen mäti ja pienet kalanpoikaset maistuvat kiiskelle. Varsinkin siian mätiä kiiski voi verottaa raskaastikin, mutta kiisken tosiasiallista vaikutusta siika- ja muikkukantoihin ei tiedetä.
Kiisken olinpaikan valinnassa näyttää veden lämpöä tärkeämpää olevan se, että vedessä on riittävästi happea. Kiiski kutee alkukesällä toukokuulta heinäkuulle. Luultavasti sama naaras voi kutea 2 – 3 erässä mädin kypsymisen myötä. Tyypillinen kutupaikka on kasvillisuuden peitossa oleva pohja. Alustaan takertuneesta mädistä kuoriutuneet poikaset elävät alusta asti pohjan tuntumassa.
Sukulaisensa ahvenen tavoin kiiski on piikikäs, kiisken iho on hyvin limainen ja väritykseltään kiiski on vihertävänruskea. Aikuiset kiisket ovat yleensä alle 15 cm pitkiä, mutta rannikolla tavataan jopa yli 20 cm pitkiä yksilöitä. Vastaavasti sisävesissä kiisken paino on yleensä alle 50 g ja rannikolla suurimmillaan 100 g tai enemmänkin. Suomen ennätyskiisken paino oli 305 g. Vanhimmat kiisket ovat yli 10 vuotta vanhoja. Limaisuudestaan huolimatta kiiski on hyvä liemikala, ja onpa se kelvollinen kalakukkoonkin.