Millainen suomalais-ugrilainen kantakieli oli?
Tutkijat pitävät todennäköisenä, että suomalais-ugrilaisen kantakielen puhuma-alue on ollut idässä. Joidenkin kieliseikkojen perusteella on päätelty, että alkuperäinen alue olisi ollut Volgan keskijuoksun varrella tai Volgan ja Uralin välisellä alueella.
Suomalais-ugrilaisessa kantakielessä oli ilmeisesti kolme lukua: yksikkö, kaksikko ja monikko. Monikon tunnukset olivat t ja j. Sijamuotoja oli kuusi: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, lokatiivi, ablatiivi ja latiivi. Possessiivisuffikseja käytettiin kuten nykysuomessa. Kuten nomineilla, verbeilläkin oli kolme lukua: yksikkö, kaksikko ja monikko. Persoonia oli kolme, kuten nykysuomessakin. Moduksia oli kolme: indikatiivi, imperatiivi ja konjunktiivi. Näistä indikatiivi oli tunnukseton. Tempuksia oli ainakin preesens ja preteriti. Suomalais-ugrilaisessa kantakielessä oli todennäköisesti myös verbien nominijohdoksia ja näiden sijamuodoista kehittyneitä infinitiivejä, gerundeja ja partisiippeja. Sanajärjestykseltään suomalais-ugrilainen kantakieli poikkesi nykysuomesta: se oli ns. SOV-kieli (S = subjekti, O = objekti, V = predikaatti), kun nykysuomessa predikaatin määritteet ovat predikaatin jäljessä, eli nykysuomi on ns. SVO-kieli. Suomalais-ugrilaisessa kantakielessä lause ” Pekka söi kuumaa puuroa ” olisi kuulunut ” Pekka kuumaa puuroa söi ”.