Kun mikään ei riitä
Hannu Raittilan yhdenpäivänromaani Ei minulta mitään puutu kertoo herättäjäjuhlien järjestämisestä pienellä suomalaisella paikkakunnalla. Tapahtumassa häärii suuri joukko henkilöitä, jotka kaikki ovat tulleet seuroihin täysin eri syistä. Teoksen keskeisiä henkilöitä ovat pappa ja Johannes Leinonen , Johanneksen serkku uskontotieteen tutkija Leila Mustamäki , kyläkauppias Loikkanen vaimoineen, äänimies Panu sekä hänen pomonsa Dave , asuntoautokauppias Erkki Heino sekä seurojen vastuumies Lauri Halme. Edellä mainitut henkilöt toimivat vuorotellen teoksen minäkertojana. Nämä henkilöhahmot ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta teoksessa toisiinsa nähden tasa-arvoisia. He ovat seuroissa eri syistä, ja heidän sosiaaliset taustansa ovat hyvin erilaiset. Tästä johtuen teoksessa käsitelläänkin hyvin monipuolisesti erilaisten ihmisten ongelmia eri elämänalueilta. Henkilöt joutuvat pähkäilemään omassa elämässään muun muassa avio-ongelmien, konkurssin, vero-ongelmien ja vanhempien ja lasten välisen suhteen parissa.
Erilaisten henkilöiden äänien yhdistäminen tekee teoksesta hyvin moniäänisen eli polyfonisen.
Teos käy myös keskustelua toisten tekstien kanssa, siinä muun muassa viitataan Antti Hyryn tuotantoon: helvetin enkelit käyttävät Hyryn proosaa vihkimisseremoniassaan. Eniten Ei minulta mitään puutu sisältää viittauksia Raamattuun. Jo teoksen nimi on sitaatti Psalmiin 23: “Herra on minun paimeneni, eikä minulta mitään puutu“. Otsikossa on ripaus ironiaa: teoksen maailman uskovaisille mikään maallinen hyvä ei tunnu olevan tarpeeksi. Suuri osa teoksen henkilöistä on lestadiolaisia, ja heidän puheessaan vilahtelee paljon Raamatusta peräisin olevia sanontoja ja vertauksia. Koko teos huipentuu tuomiopäivän tunnelmiin, kun kaikki tuntuu menevän seurapaikalla pieleen.
Uskonnollisen kielen lisäksi teoksessa vilahtelee paljon teknistä sanastoa ja yksityiskohtia. Leinoset ovat oikea keksijäsuku, ja Johannes aikoo elvyttää kylässä toimineen liippakiviperinteen. Myös seuroissa hallien pystyttämisessä ja äänilaitteiston hoidossa riittää tehtävää, josta kerrotaan melko yksityiskohtaisesti. Siihen, ovatko teoksen tekniset yksityiskohdat totuudenmukaisia vaiko kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, pystyy vain alan asiantuntija vastaamaan.
Teoksessa kritiikki on naamioitu parodiaksi. Huumorin keinoin tuodaan esiin varsin tarkkasilmäisiä huomioita uskonnollisuuden nykytilasta. Kritiikin kohteeksi joutuu muun muassa uskonnon kaupallistuminen. Teoksessa seuroissa yritetään tehdä jos jonkinlaista bisnestä. Lestadiolaiset pyrkivät jatkuvaan kasvuun ja aina vain suurempien tapahtumien järjestämiseen: täytyy rikkoa yleisöennätys, rakentaa isompi teltta… Myös kristinusko saa teoksessa osakseen kritiikkiä. Kaksi henkilöhahmoa, Leila ja Panu keskustelevat, kuinka ostoskeskuksiin ja laskettelurinteisiin kohoaa nykypäivänä kappeleita, ja kuinka kirkko tekee itseään liian helpoksi. Esiin tuodaan ajatus, kuinka nykypäivänä uskontoakin täytyy markkinoida. Pohditaan myös Raamatun viihdearvoa: millaisen Disney-elokuvan siitä saisi? Teoksessa Leila toteaa: “Jenkit kyllä tekee Jeesus -leffan heti, kun ne hiffaa idean”.