Naamiaisten, roolileikkien ja muodonvaihdosten kirja
Alun perin 1834 Ruotsissa ilmestynyt teos Kuningattaren jalokivikoru (Drottningens juvelsmycke) suomennettiin vasta vuonna 2001. Täytyy sanoa, että kustantaja Otava sekä suomentaja Antero Tiusanen ovat tehneet melkoisen kulttuuriteon.
Carl Jonas Love Almqvist eli vuosina 1793-1866. Ruotsalaiskirjailijan elämä oli yhtä täynnä draamaa kuin hänen kirjansa: hän joutui maanpakoon murhayrityksestä syytettynä ja vietti elämänsä loppuosan Yhdysvalloissa ja Saksan Bremenissä palaamatta enää koskaan Ruotsiin. Kuningattaren jalokivikoru on naamiaisten, roolileikkien ja muodonvaihdosten kirja. Ja millainen kirja se onkaan! Naamioitumisteema ei ole ainoastaan juonellinen ominaisuus, vaan romaani itsessäänkin tuntuu muuttuvan luvusta toiseen, häilyvän jossain postmodernin monimuotoisuuden rajamailla. Silti se on hyvin romanttinen kertomus ja hurmaavalla tavalla sidoksissa omaan mielikuvitusta ja salaperäisiä näkyjä ihannoivaan aikakauteensa.Teoksen rakenne on erikoinen ja varsin monimuotoinen. Se sisältää muun muassa näytelmätyyliin kirjoitettuja kohtauksia, kirjeitä, asiakirjakatkelmia ja jopa pienen laulun. Henkilöhahmot ja näyttämöt vaihtuvat, eikä mutkittelevan juonen kulkusuunnasta voi olla koskaan varma. Punaisena lankana kulkee kuitenkin kertomuksen päähenkilön Azouras Lazuli Tintomaran tarina.
Teosta ei voisi olla sellaisenaan olemassa ilman sen hurmaavaa päähenkilöä, oopperan balettioppilasta, joka lumoaa androgyynilla olemuksellaan niin miehet kuin naisetkit. Tintomara on luonnonlapsi, joka etsii ystävyyttä, mutta aiheuttaa vain onnettomia rakkaustragedioita missä ikinä liikkuukin. Kirjallisena hahmona hän jatkaa antiikin androgyynien perinnettä olemalla täydellisempi ja itseriittoisempi kuin yksikään mies tai nainen sellaisenaan. Muullakin tavalla Tintomara kaihtaa vanhakantaiselle yhteiskunnalle ominaisia dikotomioita: hän on köyhä, mutta liikkuu ylhäisön parissa kuin kotonaan; hän ei kuulu säätyläisiin, mutta hänen huhutaan olevan sukua itse kuninkaalle. Jopa Tintomaran eriskummallinen nimi kuvaa hänen häilyväistä luonnettaan: koska hänen äitinsä ei tullut antaneeksi lapselleen kunnollista nimeä, joutuu hän lainaamaan nimensä oopperoista ja teatterikappaleista, joissa esiintyy.
Teoksen iloitteleva tunnelma saa välillä tummempia sävyjä, eivätkä väkivallan ja pelon teematkaan ole vieraita. Tintomaran naiivi luonnonlapsimaisuus ja Tukholman hovin paatuneet juonittelijat asettuvat vastakkain tavalla, joka ei liiemmin imartele jälkimmäistä joukkoa. Loppukohtaus on julman yllättävä, mutta onnistuu silti kietomaan juonilangant hienosti yhteen.
Kuningattaren jalokivikorun taustalla on todellinen tapahtumasarja, Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n murha, joka tapahtui vuonna 1792 kuninkaallisen oopperan naamiaisissa. Almqvistin henkilöiden joukosta löytyy lukuisia todellisia aikalaisia. Ei ole helppoa määritellä, onko romaani romanttisella juonella maustettu dokumenttiteos kyseisestä aikakaudesta vaiko todellisin tapauksin maustettu romanttinen kertomus. Vastauksella ei ole edes väliä, koska Kuningattaren jalokivikoru laajenee niin moniulotteiseksi ja –merkitykselliseksi teokseksi, että loppujen lopuksi se pakenee kaikkia tarkkoja määritteitä.