Miten ennakkoluulot järjestäytymistä kohtaan lientyivät
1800-luvun Suomessa työntekijän ja työnantajan välinen suhde oli hyvin epätasa-arvoinen. Käytännössä työntekijällä ei juurikaan ollut sanottavaa työehtoja laadittaessa, vaan työnantaja saneli työn ehdot yksipuolisesti. Ammatillinen järjestäytymisen alkuperäisenä tarkoituksena olikin päästä puuttumaan työläistä itseään koskeviin työehtoihin.
Aikana, jolloin työsopimukset tehtiin vain henkilökohtaisesti kahdenvälisinä, oli ajatus kollektiivisesti tehtävistä työehdoista ennenkuulumattoman radikaali. Työnantajapuoli olikin pitkään haluton tunnustamaan työntekijäjärjestöjä työntekijöiden edustajiksi.
Työmarkkinajärjestelmän alkuunpanijoina voidaan pitää helsinkiläisiä kirjanpainajia, jotka perustivat maan ensimmäisen ammattiliiton, Helsingin Kirjanpainajien Yhdistyksen vuonna 1885. Myös valtakunnallisessa järjestäytymisessä kirjapainajat toimivat edelläkävijöinä, sillä he perustivat ensimmäisen maan kattavan ammattiliiton vuonna 1896.
Järjestäytyminen lähti hitaasti käyntiin, ja vuosikymmenen lopulla ammattiyhdistyksiä oli vain suurimmissa kaupungeissa. Suurin osa yhdistyksistä oli hyvin toimeentulevien rakennus- ja käsityöläisten yhteenliittymiä, kun taas tehdasteollisuudessa yhdistyksiä oli vain muutamia. Tiukka lainsäädäntö vaikeutti yhdistysten perustamista, mutta ajatus työehtojen parantamisesta joukkovoiman avulla levisi kuitenkin vääjäämättä. Uudet yhdistykset alkoivat myös muuttua radikaalimmiksi, ja 1890-luvulla ammattiyhdistysliike omaksui lakon yhdeksi keskeisimmistä työtaistelukeinoista.
Työntekijäpuolen järjestäytymisen myötä myös työnantajapuoli joutui kokoamaan rivejään. Työnantajien yhteistyö kangerteli kuitenkin pahoin, sillä keskenään kilpailevat yrittäjät suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti. Ennen vuotta 1905 onnistuttiinkin perustamaan vain muutamia toimivia työnantajapuolen valtakunnallisia järjestöjä.
Myös yhteisten työehtosopimusten alalla kirjatyöntekijät ehtivät ensimmäisinä. Alalle solmittiin ensimmäinen valtakunnan kattava työehtosopimus jo vuonna 1900. Kehitys pysähtyi kuitenkin venäläishallinnon tiukentaessa otettaan Suomesta, ja sopimus oli vuoteen 1905 saakka ainut lajissaan.
Vuoden 1905 suurlakko merkitsi murrosta myös työmarkkinoilla. Työlainsäädäntöä alettiin uudistaa ja yhdistystoimintaan alettiin valtiovallan taholta suhtautua aiempaa sallivammin. Radikaalin ilmapiirin innostamana myös tehdastyöläiset alkoivat liittyä ammattijärjestöihin. Kehitys oli nopeaa, ja vuoden 1907 huhtikuussa perustettiin Suomen Ammattijärjestö (SAJ) työntekijöiden valtakunnalliseksi kattojärjestöksi. Perustamisvuotensa lopulla SAJ:n jäseninä oli noin 18 % teollisuuden ja käsityön koko työvoimasta.
Työnantajien keskusjärjestö Suomen Yleinen Työnantajaliitto perustettiin myös suurlakon jälkimainingeissa. Työnantajaliiton jäsenmäärä jäi kuitenkin melko pieneksi, ja ensimmäisen toimintavuotensa lopulla liittoon kuului vain yhdeksän liittoa ja 212 jäsenyritystä.