Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon esitaistelu
Ranskan suuri vallankumous lähti liikkeelle säätyvaltiopäivien kokoontuessa keväällä 1789. Äänestyskäytäntöön tyytymätön kolmas sääty julistautui tuolloin perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi saaden muutkin säädyt puolelleen. Valtion taloudellisesti heikko ja sekasortoinen tilanne ruokki levottomuutta, joka lähti liikkeelle Pariisista. Kansanjoukot valtasivat heinäkuussa 1789 Bastiljin vankilalinnoituksen, jota pidettiin vihatun yksinvallan tunnusmerkkinä.
Tämän jälkeen kapina levisi maaseudulle, eikä sotaväestä ollut enää vanhan mahdin puolustajaksi. Armeijan tilalle oli tullut kansanjoukoista muodostettu kansalliskaarti. Elokuussa 1789 aatelisto ja papisto luopuivat kaikista vanhoista etuoikeuksistaan. Vallankumouksen vaatimukset kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta ja oikeudenmukaisesta kohtelusta saivat keskeisen sisällön 1791 säädetyssä perustuslaissa. Tuolloin Ranskassa siirryttiin perustuslailliseen monarkiaan (kuninkuuteen).
Uusitussa hallitusmuodossa pyrittiin toteuttamaan montesquelainen näkemys vallan kolmijaosta (kuningas, tuomioistuin ja edustuslaitos) vaikka edustuslaitos (kansalliskokous) sai suurimman vallan. Valta jaettiin myös paikallishallinnossa jakamalla vanhat maakunnat itsehallinnollisiin departementteihin.
Vallankumoukseen johtanut kehitys
Yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus oli kärjistynyt pitkän ajan kuluessa Ranskassa. Etuoikeutetuin sääty oli aatelisto, johon kuului vain hieman yli 1 % kansasta. Aatelin hallussa olivat kuitenkin korkeimmat virat ja 20 % maasta. Papiston osuus väestöstä oli 0,5 %:n luokkaa ja sen hallussa oli 10 % maasta. Aatelisto ja papisto olivat verovapaita säätyjä.
Velvollisuudet ja verorasitus jäivät kolmannelle säädylle, jossa suurimman ryhmän muodostivat talonpojat. Vaikutusvaltaisin osa säädyssä oli silti kaupunkilaisporvaristo, joka oli omaksunut valistuksen aatteet tasa-arvoisuudesta ja vallan kolmijaosta. Porvaristo arvosteli kahden ylemmän säädyn etuoikeuksia. Kolmannen säädyn valtaväestön kokema työttömyys ja nälänhätä, joka oli seurausta huonosta ja tuhlailevasta talouspolitiikasta, toimi osaltaan ratkaisevana sytykkeenä vallankumoukselle. Ranskan suureen vallankumoukseen vaikutti myös Amerikan vallankumouksen (siirtokuntien itsenäistyminen) antama esikuva.
Vallankumouksesta Napoleonin valtaan
Radikaalit tasavaltalaiset ottivat pian itselleen yksinvallan, sillä perustuslaillinen monarkia ei tyydyttänyt heitä. Tasavaltalaisista hallitsevaksi ryhmäksi nousi jakobiinit, johdossaan asianajaja Robespierre. Jakobiinien diktatuuri ja hirmuvalta kestivät 1793 – 94. He perustelivat terroristista hallintoaan tarkoituksella tuhota vallankumouksen vastustajat. Ulkoiset viholliset pystyttiin torjumaan ottamalla käyttöön yleinen asevelvollisuus.
Jakobiinivallan romahdettua omaan mahdottomuuteensa direktorio otti 1795 hallitusvallan maassa. Levottomuuksien ja sekavan tilanteen jatkuessa direktorio syrjäytettiin 1799 ja valta annettiin konsuleille. Nuori kenraali Napoleon Bonaparte toimi ensimmäisenä konsulina ja keskitti vallan käytännössä itselleen. Vallankumouksen tie oli päättynyt ja paluu itsevaltiuteen alkanut.