Millainen on ’filosofien Jumala’ länsimaisessa ajattelussa?

Klassisen kreikkalaisen filosofian mukaan Jumala on ajaton, ikuinen ja kaikenlaisten mielenliikutusten ja tunteiden yläpuolella. Aristoteleen mukaan Jumala on liikkumaton liikuttaja. Platonin mukaan Jumala on luoja, demiurgi, joka muovasi maailman.Evankeliumien määritelmä Jumalasta oli täysin vastakkainen kreikkalaisten filosofien määritelmille. Jumala on evankeliumeissa mieltään muuttava, tunteva ja ajalliseen sitoutunut. Kristillinen ajattelu latinalaisessa muodossaan sulatti kuitenkin kaksi erilaista Jumalaan liittyvää ajatustraditiota yhteen: toisaalta Jumala on muuttumaton, ikuinen ja olemukseltaan yksi, mutta evankeliumeista muodostettu kolminaisuusoppi toi esiin aikaan sidotun Jumalan. Kreikkalainen ajattelua ei pidetty ristiriitaisena latinalaisen kristinuskon jumalakäsitteen kanssa, koska ajateltiin, että evankeliumit lisäsivät luonnollisen teologian jumalakäsitteeseen kolminaisuusopin ja opin anteeksiantavasta Jumalasta.

Valistuksessa pyrittiin etsimään kaikille ihmisille yhteistä jumalakäsitystä, koska tämä on valistuksen ajattelun mukaan luonnollinen ja sisältää luotettavinta tietoa. Cherburyn lordi Herbert (1581-1648) kiteytti jo ennen valistusta valistuksen ajan jumalakäsityksen päälinjat seuraavasti: 1) on olemassa persoonallinen korkein; 2) jota palvellaan noudattamalla hyveitä; 3) epäonnistuminen hyveen noudattamisessa vaatii katumusta; 4) Jumala palkitsee hyveen ja katumuksen tässä ja tulevassa elämässä.

Valistuksen ajan jumalakäsitteessä oli kuitenkin monia vivahteita. Mekanistinen newtonilainen ajattelu heijastui myös ajan jumalakäsitteeseen ja monet ajattelijat tuolloin käsittivät Jumalan maailmassa vaikuttavaksi voimaksi, syyksi. Kosmos oli universaali kone ja Jumala sen pääinsinööri. Baruch Spinoza (1632-1677) katsoi Jumalan olevan itse ääretön maailmankaikkeus. John Locke (1632-1704) puolestaan pyrki karsimaan kristinuskosta sellaisia aineksia, jotka eivät sovi yhteen järjen kanssa, mm. kolminaisuusopin. Radikaalit deistit taas katsoivat, että kristinuskon Jumala on vain ilmausta luonnollisen teologian jumalakäsitteestä. Immanuel Kantille (1724-1804) Jumala oli lainantaja, joka oli kerran säätänyt luomakunnan tarkoituksen ja ihmisen tahtomisen päämäärän.

Valistusajan jälkeen Friedrich Schleiermacher (1768-1834) keskittyi puhumaan enemmän ”kristillisestä jumala-tietoisuudesta” kuin itse Jumalasta. Hänen mukaansa teologinen totuus on löydettävissä kriittisen ajattelun avulla: Jumalasta puhuttaessa on antropomorfismi erityisenä vaarana. G.W.F.Hegel (1770-1831) kritisoi sekä perinteistä että valistuksen teologiaa. Hänen mukaansa Jumalaa ei voi ajatella erikseen subjektina tai objektina, vaan uskonnossa on kysymys siitä, että Jumala ja tietoisuus ovat yhtä. Teologia ei ole vain ’jumala-tietoisuutta’ vaan tietoa Jumalasta. Ludvig Feuerbach väittikin, Hegeliä tulkiten, että jos subjekti- ja objekti-erottelu ei päde, silloin Jumala ei ole kukaan muu kuin ihminen itse.

Yksi länsimaisen jumala-ajattelun päätepisteitä oli nihilismi, jonka edustajana tunnetuin oli Friedrich Nietzsche (1844-1900). Nihilismi edusti päätepistettä, koska kantilainen, mekanistinen tai spinozalainen käsitys Jumalasta näyttivät oman aikansa viitekehyksessä tyhjentyneen ja jäljelle jäi vain nietzscheläinen tapa julistaa Jumalan kuolemaa. 1900-luku uudisti kuitenkin jumalakäsitystä koskevan pohdinnan käyttäen hyväksi varsinkin 1600-1800-luvun diskurssia jumalakäsityksistä.