Mitkä ovat Humen filosofian perusteet?

David Hume (1711-1776) on modernin filosofian merkittävin skeptikko. Hänen tärkeimmät filosofiset teoksensa olivat A Treatise on Human Nature (1740), Essays, Moral and Political (1742) ja An Inquiry concerning Human Understanding (1748). Lisäksi hän julkaisi muita mm. uskontoon, Englannin historiaan ja kansantalouteen liittyviä kirjoituksia.

Hume, Berkeleyn tavoin, esitti filosofiset ajatuksensa jo alle 30-vuotiaana. Hume, kuten Lockekin , perustaa tieto-oppinsa yksin kokemukseen, mutta hän vie johtopäätöksensä huomattavasti pidemmälle kuin Locke. Hume aloittaa tietokritiikkinsä erottamalla kahta lajia tajunnan tosiasioita: 1) impressioita, jotka ovat tuntemuksia tai vaikutelmia ja 2) ideoita, mielikuvia eli ajatuksia. Impressioihin kuuluvat kaikki havaintomme, tunteemme ja mielenliikutuksemme ja ideat ovat ikään kuin impressioiden jälkikuvia: ero näiden kahden välillä on ainoastaan voimakkuudessa. Kaikkien ideoiden ei tarvitse johtoa havainnoista, vaan voimme yhdistellä ideoita impressioiden pohjalta: kentaurin idea on esimerkkinä tästä.

Vaikka Hume oli skeptikko, hän luotti varauksettomasti siihen, että on olemassa muutamia psykologisia lakeja, joiden kautta ihminen jäsentelee kokemuksiaan ja havaintojaan. Mielikuvat liittyvät toisiinsa varmojen assosiaatiolakien mukaan, joita Humen mukaan kolme: 1) identtisyys, 2) avaruus-ajalliset suhteet ja 3) kausaalisuhde. Näiden lakien pohjalta Humen käy jyrkkään tietokritiikkinsä.

Hume hylkää aineellisen substanssin käsitteen aivan samoin kuin Berkeley, mutta hän käy myös henkisen substanssin käsitteen kimppuun. Descartes oli pitänyt minän eli itsen olemassaoloa varmana, mutta Hume ei: Hume näkee minän vain erilaisten impressioiden kautta, mutta hän ei havaitse omaa minäänsä. Minä on hänelle vain kimppu vaikutelmia ja tunteita, kuten mielihyvä tai mielipaha. Humen tietokritiikin tunnetuin osa on hänen kausaalisuhteen kritiikkinsä, mikä kohdistuu induktiivista päättelyä vastaan. Emme voi milloinkaan tietää varmasti, että kaksi ilmiötä A ja B liittyvät aina yhteen. Oletetaan, että biljardipallo A osuu B:hen pannen sen liikkeelle. Havaitsemme tässä Humen mukaan ainoastaan ilmiöiden peräkkäisyyden, mutta emme sisäistä yhdyssidettä niiden välillä. Syyn käsitettä ei siis voi löytää kokemuksesta, vaan kyseessä on pikemminkin tottumus: ilmiöt A ja B vain assosioituvat yhteen monen esiintymisen jälkeen.

Hume ulottaa tietokritiikkinsä etiikkaan ja yhteiskunta- ja uskonnonfilosofiaan. Etiikka ei perustu järkeen vaan tunteeseen. Yhteiskuntasopimus on ainoastaan filosofien fiktio: luonnontilaa ei ole ollut koskaan olemassa. Uskonnossa hän hylkää luonnollisen teologian ja deismin, ”tehdäkseen tilaa uskolle”. Hume itse kuitenkin kiistää äärimmäisen skeptisismin, pyrrhonismin. Hän toteaa, että hänen kritiikkinsä jälkeenkin käytännön elämässä ihminen voi perustaa toimintansa induktioon ja muuhun käytännölliseen tietoon: filosofin tehtävänä on kuitenkin selvittää teoreettisen tiedot ja rajat mahdollisuudet.

Filosofinen metafysiikka ei koskaan toipunut Humen tietokritiikistä, vaikka hänen jälkeensä monikin filosofi luotti metafyysisiin oppeihin. Toisaalta, Humen ankara skeptisismi jäi taka-alalle ja sivuutettiin jopa empiristien keskuudessa. Hänen tietokritiikkiinsä ei kukaan ole vielä kyennyt antamaan uskottavaa positiivista vastausta. Humella ei ole merkittävien filosofien joukossa seuraajia.

Lisätietoja: http://plato.stanford.edu/entries/hume/