Mitä on eksistentialismi?
Eksistentialismissa pohditaan subjektin tapoja kohdata muut olennot ja tapahtumat maailmassa, jota hallitsee tunne omasta rajallisuudesta. Eksistentialistin fokuksena on yksilön kokemus toisin kuin idealismin tai realismin, jotka kummatkin keskittyvät objektien maailmaan. Eksistentialismia voidaan tarkastella sekä asenteena, joka näkyy monissa eri aikakausina kirjoitetuissa teksteissä, tai liikkeenä, joka on rajattavissa tiettyyn aikakauteen.
Eksistentialismi ei ole filosofinen järjestelmä, vaan enemmänkin filosofinen asenne, jossa inhimillistä olemassaoloa tarkastellaan kuoleman kautta. Ihminen ei ole ensisijaisesti biologinen olento, vaan subjekti. Usein käytetty termi ihmisen olemassaoloon liittyen on ahdistus, jota ihminen tuntee kokiessaan olemassaolonsa satunnaisuuden ja rajat. Eksistentialistisessa kirjallisuudessa ihmisen olemassaoloa analysoidaan yksilön kokemuksen kautta, hänen suhdettaan peilataan olemassa oleviin instituutioihin ja järjestelmiin.
Eksistentialismi liikkeenä on peräisin Sören Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen ajattelusta. Liikkeen vaikutus alkoi laajasti ottaen 1840-luvulta ja se kesti aina 1960-luvulle saakka. Sen huippukaudet ajoittuvat toisen maailmansodan jälkeisiin tunnelmiin, jolloin yksilön merkitys yhteiskunnassa tuntui vähäiseltä: sota oli murskannut viimeisetkin illuusiot ihmiskunnan kyvystä rakentaa valistuksen projektissa luvattua ihmisen kaikenpuolista täydellisyyttä. Eksistentialismi pyrki korvaamaan ihmisen kokeman anonymiteetin itsetuntemuksella ja hyväksymään oman olemassaolonsa rajat. Eksistentialismin intellektuaalinen tuho tapahtui Maurice Merleau-Pontyn ja T.W. Adornon kritiikin myötä ja yhteiskunnallisena liikkeenä 1960-luvun lopulla sosiaalisten ja poliittisten mullistusten myötä.
Sören Kierkegaardia (1813-1855) pidetään eksistentialismin isänä. Kierkegaard korosti kristillisen uskon subjektiivista luonnetta ja tarkasteli yksityiskohtaisesti, miten ihminen omassa elämässään kokee Jumalan. Hän kehitti kuvauksen ihmisen olemisen tasoista, joita olivat esteettinen (aistillinen), eettinen ja uskonnollinen. Näiden tasojen kautta hän tarkasteli yksityisen ihmisen olemista. Friedrich Nietzschen (1840-1900) panos eksistentialismiin oli lähinnä ateismin tuominen siihen. Hän korosti voimakkaasti yksilön vapautta ja tahtoa yhteiskunnan ja porvarillisen maailman ylitse. Martin Heidegger (1889-1976) ei koskaan pitänyt itseään eksistentialistina, vaan luki itsensä fenomenologiksi ja vaikutti myöhemmin hermeneutiikan piirissä. Siitä huolimatta hänet luetaan eksistentialistien joukkoon, koska hän pääteoksessaan Zein und Seit analysoi olemista subjekti-objekti-jaon ylittävästä näkökulmasta. Hänen kehittämänsä Daseinin, täällä-olemisen- käsite pyrki valottamaan maailmassa olemisen mahdollisuuksien ehtoja. Jean-Paul Sartre (1905-1980) on ollut eksistentialistisen liikkeen merkittävin nimi, vaikka hän jo 1940-luvun lopulla kääntyi marxilaisuuteen. Sartren merkittävin eksistentialistinen teos on La Nause (Inho, 1938) ja merkittävin filosofinen teos L’etre et le néant (1943). Sartren keskeisiä teemoja olivat filosofinen subjektivismi (tukeutuen pitkälti Heideggeriin) sekä yksilön maailmassa elämisen analyysi. Yksilö joutuu kohtaamaan kuolemansa, tekemään moraalisia ratkaisuja ja kestämään ratkaisujensa seuraukset. Vastakohtina yksilön elämässä ovat subjektiivinen intohimo ja huono usko, jolloin yksilö tukeutuu traditioihin.