Mitkä ovat kartesiolaisuuden perusteet?
Kartesiolaisuus on Rene Descartesin (1596-1650) filosofiasta alkanut ajatussuunta, joka korostaa ajattelevaa tietoisuutta filosofisen tarkastelun kohteena. Sen lähtökohtana on systemaattinen epäily, joten siinä kiinnitetään erityistä huomiota totuuden ja varmuuden väliseen suhteeseen. Toinen keskeinen seikka kartesiolaisuudessa on jako mielen ja ruumiin sekä subjektin ja objektin välillä. Kartesiolaisuuden historiallisena taustana ovat Augustinuksen (356-430) esittämät ajatukset minän olemassaolon ja varmuuden välisestä suhteesta.Descartes halusi voittaa epävarmuuden ja saada selville sen, mitä voidaan tietää varmasti. Hän formuloi tämän lähtökohtansa lauseessa cogito, ergo sum (ajattelen, siis olen olemassa). Etsiessään selkeitä ja muista riippumattomia ideoita Descartes alkoi epäillä kaikkea, paitsi sitä, että hän ajatteli, sillä epäily on ajattelemista. Descartes löysi lopulta systemaattista epäilyä harrastaen muitakin selkeitä ja muista riippumattomia ideoita: Jumalan ja sielun kuolemattomuuden. Lopulta hän päätyi toteamaan, että kaikki ne ideat, joista meillä on absoluuttinen varmuus, ovat myös tosia, sillä Jumala ei voi pettää ihmistä harhauttamalla hänet uskomaan jotakin sellaista, mikä ei ole totta.
Kartesiolaisuudessa tiivistyy modernin skeptisismin ilmaus. Kaikkea muuta paitsi itse tietoisuutta voidaan epäillä. Muita auktoriteetteja ei ole, sillä kaikki varmuus perustuu tietoisuuteen itsestä. Ihmisen identiteetti ei enää ole riippuvainen minän ulkopuolisista moraalisen ja uskonnollisen järjestyksen määräämistä kiintopisteistä, vaan ihmisestä itsestään tulee tuo kiintopiste.
Kartesiolaisuutta on kritisoitu siitä, että siinä ilmaistu käsitys tietoisuudesta on harhaanjohtava, sen mieli- ruumis dikotomia on kestämätön ja metafysiikka puutteellinen. Jo lähtökohtana cogito (minä ajattelen) on puutteellinen, sillä tietoisuuden olemassaolosta voisi päätellä vain että joku ajattelee: minän olemassaolo on vielä todistamatta. Myös yhteiskuntatieteissä kartesiolaisuutta on kritisoitu siitä, että sen katsotaan ilmaisevan ihmisten oikeutta luonnon hallintaan ja riistoon: vain ihmisen sielu ja tietoisuus on tärkeää, ihmisruumis ja eläimet ovat oikeastaan koneita, joilla ei ole itseisarvoa. Nicolas Malebranche jatkoi kartesiolaista traditiota. Merkittäviä kartesiolaisen tradition edustajia ja sen ankaria kriitikkoja ovat olleet mm. Martin Heidegger , Edmund Husserl ja Jacques Derrida.